Klubien DNA – arviossa Beyoncén Renaissance

Renaissance on 62 minuuttia hikoilua savukoneen usvan syleilyssä post-pandeemisella tanssilattialla, kirjoittaa Jukka Hätinen.

04.08.2022
Beyoncé - Renaissance
Sony
8,8 / 10

Beyoncé on Kanye West ilman narsismia ja mielenterveysongelmia. Jokunen perustelu lienee paikallaan.

Molemmat ovat popmaailman kiistattomia supertähtiä, joiden tekemisiä ja sanomisia seurataan silmä kovana ja korvat höröllään julkaisusyklin ulkopuolellakin. Aivan: Beyoncén edellisestä varsinaisesta sooloalbumista on kuusi vuotta, mutta hän ei ole missään vaiheessa hävinnyt kahvipöytäkeskusteluista edes hetkeksi.

Ne tekemiset ja sanomiset ovat näyttäviä, performatiivisia tempauksia. Mutta siinä missä Kanyen poleeminen tykittely on jakanut seuraajakantaa ja karkottanut jopa omia pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, Beyoncé on jyrähdyksillään ottanut roolia mustan Amerikan yhdistäjänä.

Taiteellisesti molemmat ovat suunnannäyttäjiä, trendien heikkojen signaalien megafoneja. House ei noussut Renaissancelle tyhjiöstä. Beyoncé tunsi klubimusiikin vitaalin poreilun jalkapohjissaan ja nosti sen valtavirran kuohuihin. Ja kun Beyoncén (tai Kanyen) levyllä kuullaan jotain vallitsevasta popsoundista poikkeavaa, sitä tullaan emuloimaan popmusiikin saralla ainakin seuraavan vuoden ajan.

Sekä Beyoncén että Kanyen artistiudessa miltei kiehtovinta viime vuosina on kuitenkin ollut se porukka, jolla he ovat itsensä ympäröineet. Tuottajalupauksia on nostettu seuraavalle tasolle, unohdettuja veteraaneja on palautettu parrasvaloihin. Renaissancella tämä on suorastaan päänarratiivi: Sämplet, tuottajat ja kirjoittajat kertovat tarinaa klubimusiikin juurista ja juurien rehevistä haaroista. Renaissance on kuin tuon historiankirjoituksen valkopesemätön reformi, afroamerikkalaisten ja queerien tekijöiden ja toimijoiden oikeutettu nosto keskiöön.

Singlebiisi Break My Soul oli puhdasverinen housebiisi, mutta Renaissance esittelee klubimusiikin värikästä kirjoa. Moi Reneetä sämplätään, Honey Dijon on mukana, kun Renaissance johdattaa marginalisoitujen vähemmistöjen alakulttuureihin, esimerkiksi ballroomiin. Syvemmälle historiaan sukelletaan, kun tekijäjoukossa seisoo nimiä Grace Jonesista Nile Rodgersiin. Esimerkiksi 070 Shake ja A.G. Cook varmistavat, että sormi on visusti pulssilla. Beyoncén kotisivuilla julkaistut kappaleiden täydelliset krediitit auttavat painamaan nuppineuloja punaisen langan varrelle.

Kanye-rinnastuksen päätepysäkkinä olkoon lopputuotteen eläväisyys. Siinä missä Kanye on julkaissut suoratoistopalveluihin keskeneräisiä levyjä ja päivittänyt niitä mielensä mukaan, Beyoncén Renaissancea on mutiloitu muiden miellyttämiseksi. ”Ableistinen slurri” spastisuudesta poistettiin ensimmäisen ”somekohun” vuoksi Heated-kappaleesta. Seuraavaksi sai lähteä Energy-kappaleen Milkshake-interpolaatio, ja tämä ilmeisesti lähinnä Kelisin ja Neptunes-kaksikon selvittelemättömien riitojen vuoksi. Nämä ovat kokonaisuuden kannalta piskuisia detaljeja, mutta artistin vision, taiteenvapauden, -vastuun ja zeitgeistin nimissä herkullisia keskustelunaiheita.

Musiikillisesti Renaissancella liu’utaan housesta New Orleansin bounceen ja Jersey clubiin, flirttaillaan afrobeatsin kanssa ja tehdään kunniaa diskon ja funkin pioneereille. Musiikki on funktionaalisempaa tanssimusiikkia kuin Beyoncén pop ja r&b on koskaan ollut, ja tämä on selkein vedenjakaja albumiin suhtautumisessa.

Lyriikka ja laulu on myös alistettu palvelemaan tanssilattiaa. Kahden edellislevyn autofiktiivinen ja feministinen tarinankerronta on vaihtunut universaaleimmiksi aforismeiksi ja onomatopoeettiseksi ”vaibailuksi”.

Seksistä Beyoncé laukoo graafisemmin ja ylipäätään enemmän kuin ikinä. Miehet ovat pulassa Beyoncén kanssa ja tarvitsevat yksityiskohtaista ohjeistusta, kuten Virgo’s Groove -kappaleessa: ”Motorboat, baby, spin around” tai ”Taste me, that fleshy part”. Pankkitili ja perse ovat paisuneet sitten viime näkemän (Thique) ja oma erinomaisuus kaikilla muillakin mittareilla mitattuna on tiedossa: ”Category: bad bitch, I’m the bar” (Alien Superstar). Keho on kokenut muutoksia äitiyden myötä, ja tämä kannetaan ylpeydellä: ”Dimples on my hip, stretch marks on my tits” (Heated) ja ”Dancing in the mirror, kiss my scars” (Cozy). Perhe on tärkeä, mutta levyn tulkinnanvaraisimmat rivit on spekuloitavissa piikittelyksi Beyoncén aviomiestä Jay-Z:tä kohtaan – Lemonaden autofiktiivistä draamaa ei ole painettu villasella.

Renaissance ei tule poikimaan Beyoncén uran suurimpia hittejä, vaikka Alien Superstar on yksi vuoden komeimpia kappaleita ja Cuff It turvallisen helposti lähestyttävä ja tarttuva bängeri. Renaissance on 62 minuuttia hikoilua savukoneen usvan syleilyssä post-pandeemisella tanssilattialla. Ekstaattisuutta ja vapautta, mutta yhtä lailla kunnianhimoista ja opettavaa. Levy menee albumilistojen paalupaikalle ympäri maailman, ja generoi miljoonia soittokertoja myös sämplätyille kappaleille. Tämä lienee ollut myös Beyoncén motiivi.

Lisää luettavaa