Beatlesin ainoa virallinen livelevy julkaistiin uudelleen bonusraidoilla varustettuna – kannattaako se hankkia?

Beatlesin ainoa virallinen livelevy on saanut uusintaversion Ron Howardin dokumentin myötä. Miten päin tässä pitäisi olla, miettii Juha Merimaa.

The Beatles
Live at The Hollywood Bowl
Apple/Universal
8,0

Marraskuussa Suomenkin valkokankaille saatavan, Ron Howardin tuoreen Beatles-dokumentin Eight Days a Week  – The Touring Years myötä levykauppoihin on saapunut myös uusi versio The Beatlesin ainoasta virallisesta livelevystä, alkuperäiseltä nimeltään The Beatles at The Hollywood Bowlista.

Beatlesin Yhdysvaltojen levy-yhtiö Capitolin aloitteesta alkunsa saanut levy perustuu kolmeen Los Angelesin Hollywood Bowlissa nauhoitettuun konserttiin vuosilta 1964–65. Aikanaan nauhoitukset todettiin yleisön kirkunan vuoksi julkaisukelvottomiksi, mutta vuonna 1977, seitsemän vuotta Beatlesin jo hajottua yhtyeen hovituottaja George Martin sai siivottua aineistosta julkaisukelpoisen livelevyn.

Kolmesta Los Angelesissa nauhoitetusta konsertista koostettu levy rekonstruoi tyypillisen puolen tunnin ja 13 kappaleen mittaisen Beatles-konsertin. Koska nauhoitukset ovat kahdelta vuodelta ei lopputulos vastaa kuitenkaan yhdenkään aidon konsertin settilistaa, vaan eräänlaista fiktiivistä fuusiota molempien vuosien parhaista hetkistä. Välipuheissa esitellään vuoroin A Hard Day’s Night ja Help! yhtyeen viimeisimpinä levyinä.

Beatles-manian aikaiset konsertit olivat kuuluisia kirkuvista teinitytöistä (”They didn’t come to listen, they came to love”, Lennon totesi aikanaan) ja alkeellisesta tekniikasta – lavoilla ei ollut esimerkiksi monitoreja, joten yhtye kuuli omaa soittoaan huonosti, jos lainkaan. Tätä taustaa vasten yhtye soittaa Hollywood Bowlilla yllättävän hyvin. Esimerkiksi Ringon bravuurin Boysin taustalaulut menevät komeasti kohdilleen. Live at The Hollywood Bowl todistaakin, että surkeissakin olosuhteissa Beatles oli mainio liveyhtye.

Silti olisi liioittelua sanoa, että Beatles at The Hollywood Bowl olisi tarjonnut mitään oleellisesti uutta Beatlesin katalogiin, eikä uusintaversio muuta tilannetta. Faninkaan on vaikea kuvitella kuuntelevan tätä kovin montaa kertaa.

Käytännössä kaikki yhtyeen omat kappaleet ovat studioversioina verevämpiä. Ainoastaan hieman tuntemattomampi Things We Said Today vetää huojuvasta introsta huolimatta liveversiona vertoja studioversiolle.

Hieman paremmin pärjäävät rock-standardit, joita levyn 13:sta kappaleesta on viisi. Rokkibeatlesistä kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin kaivaa jostain esiin varhaisempi Live at The Star-Club Hamburg 1962, jossa äänenlaatu on vieläkin huonompi, mutta meno rennompaa.

Live at The Hollywood Bowlia markkinoidaan George Martinin pojan, Giles Martinin levyn äänenlaatuun tekemillä parannuksilla. Alkuperäistä vinyyliä ei ollut tätä kirjoittaessa kuultavissa, mutta nopea vertailu vuonna 1993 julkaistuun cd-bootlegiin (Beatles at Hollywood Bowlia ei koskaan julkaistu virallisesti laserlevyformaatissa) ei kyllä paljasta kovin oleellisia eroja.

Toinen täky ovat levyn loppuun lisätyt neljä raitaa, You Can’t Do That, I Want To Hold Your Hand, Everybody’s Trying to Be My Baby ja Baby’s in Black. Näistä paras on sykkivä valssi Baby’s in Black, joskin erikoista painoa saa Carl Perkins -cover Everybody’s Trying to Be My Babyn lause ”Fifty women knocking on my door”, joka ei tainnut olla kappaletta laulavalle George Harrisonille unelmaa, vaan osa yhtyeen hotelleihin linnoittanutta jokapäiväistä painajaista.

Silti muutaman bonusraidan lätkäiseminen mukaan herättää ihmetystä. Miksei saman tien voitu julkaista kaikkia kolmea konserttia, virheineen ja toimimattomina mikrofoneineen, sillä nekin olivat osa yhtyeen tarinaa siinä missä levylle päätyneiden versioiden kiljuva yleisökin. Sillä dokumentti Beatlesmaniasta ja stadionkonserttien alkuhämärästä Live at The Hollywood Bowl pohjimmiltaan on.

Sellaisena se on täysien pisteiden ja arvokas, varsinaisena livelevynä korkeintaan 6,0. Annettakoon arvosana siis näiden puolivälistä.