Mervi Vuorela arvioi Räjäyttäjien tuoreen nimihirviölevyn ja havaitsi sen helkkarin hyväksi.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Räjäyttäjät
Räjäyttäjät: Awopbopaloopop Alopbam Räjä
Ektro
Räjäyttäjien kohdalla jaksetaan aina jauhaa bändin räjähdysherkistä (ehe ehe) keikoista. Uusin albumi kuitenkin osoittaa, että jyväskyläläistrion musiikki toimii myös muovinpalalta kuunneltuna. Osittain tämä johtuu tarkoituksellisen paskoista (lue: hyvistä) soundeista ja osittain kiimaisesta soittotatsista, joka räjähtää kasvoille kuin tuhannen megawatin siemensyöksy. Räjä-rockin jättämiä tahroja ei kuitenkaan pyyhitä pois nenäliinalla vaan lekallisella viinaa. Jos silläkään.
Kiinnostavinta Räjäyttäjissä on tapa, jolla bändi yhdistää näennäisesti holtittoman kohkaamisen nyanssirikkaisiin yksityiskohtiin. Yhtenä hetkenä trio kuulostaa punk-filtterin läpi suodatetulta The Sonicsilta, toisena Hurriganesilta ja kolmantena Bo Diddleyn ja Dr. Feelgoodin rytmikkäältä perinteenjatkajalta.
Vaikka Räjäyttäjät lienee pikemminkin ahdistunut kuin ylpeä saamastaan mediasuitsutuksesta, levyn äärellä on pakko laittaa kättä lippaan. 2000-luvun Suomessa ei ole toista Räjäyttäjien kaltaista yhtyettä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9/13.