Scandinavian Music Groupin uutuus soi kuin yhtyeen aiemman urakaaren hautajaislauluna

02.02.2014

Terminal 2 kulkee kuin hautajaissaattueena kohti lopullista päätepistettään. Kun Kokkonen viimeisessä nimikappaleessa kertoo saapuneensa kotiin, on tämä helppo uskoa paitsi albumin narratiivissa myös yhtyeen elinkaaressa”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Sony Music

Scandinavian Music Group: Terminal 2
Sony
4stars

Luontometaforat lentelevät ikkunasta ulos.

terminal_2_kansiKolmen vuoden takainen Manner oli Scandinavian Music Groupille virtanpylväs, joka tuntui ikävällä tavalla umpikujalta. Se oli seitsenjäsenisen orkesterin kymmenvuotisen uran kuudes levy – ja kärsi urautumisesta. Tie, jonka tärkein etappi saavutettiin vuoden 2007 maagisen hienolla Missä olet, Laila? -albumilla, oli kuljettu loppuun. Moitteet kuluneista kielikuvista ja eritoten iänikuisista luontoallegorioista olivat oikeutettuja.

Moni saattoi lukea levystä leipääntymistä, joka enteilisi yhtyeen lopettamista – tai ainakin sellaista taiteellista taantumista, josta yhtyeen nykyisessä viitekehyssä olisi mahdotonta toipua. Tätä taustaa vasten Terminal 2 on alkuvuoden positiivisimpia yllättäjiä. Joel Melasniemen ja Terhi Kokkosen tuottama albumi soi kuin aiemman urakaaren hautajaislauluna: se kyllä loihtii Lailan aikaisia haikeiden kesäöiden tunnelmia, mutta poissa on kaikenlainen patetia – banjo ei Terminal 2:lla soi.

Levy on toki kohtalokas. Musikaalimainen avausraita Hiukset on kuin alkusoitto jollekin surulliselle ja kipeälle. Kokkosen ääni hukkuu haikeiden jousien alle ja enteilee matkaa, jolta ei välttämättä ole paluuta. Sitä seuraava Balladi 1, joka julkaistiin singlenä jo viime kesänä, tuo mieleen Missä olet, Laila? -levyn Emmyloun kaltaiset tuokiokuvat. Ilmassa tuoksuu märkä ruoho, tupakka ja hiipuva kesäjuhla. Jokin on silti toisin. Kuolema leijuu ilmassa.

Levyn kohokohdaksi nouseva Nuorukainen palaa juhlapaikalle vuosien kuluttua. Sen kuvissa uima-allas on jo lehtien peittämä, elämä on poistunut paikalta. Nuori, josta Kokkonen laulaa, on tyhmyyttään tai itsetuhoisuuttaan iskenyt päänsä uima-altaan pohjaan ja hukkunut. Tunnelma muistuttaa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun viimeisiä sivuja, joissa juhlat Jay Gatsbyn pihalla ovat enää muisto, ja uima-altaaseen kukaan ei uskalla kastaa varvastaan.

Terminal 2 kulkee kuin hautajaissaattueena kohti lopullista päätepistettään. Kun Kokkonen viimeisessä nimikappaleessa kertoo saapuneensa kotiin, on tämä helppo uskoa paitsi albumin narratiivissa myös yhtyeen elinkaaressa. Vangelis-henkisen elektronisen äänimaton hiljalleen haihtuessa kuulutus listaa pysäkkejä, kunnes vaunu saapuu viimeiselle pysäkille, 2. terminaaliin. Se, mihin se sieltä jatkaa, jää vielä arvoitukseksi.

Arvio on julkaistu Rumbassa 2/14.

Lisää luettavaa