Jytäkesä Go-Go
31.7.–1.8.2026
Suvilahti, Helsinki
Rock- ja indie-musiikkiin keskittynyt Jytäkesä Go-Go -festivaali järjestettiin Helsingin Suvilahdessa jo viidettä kertaa 31. päivä heinäkuuta perjantaina ja 1. päivä elokuuta lauantaina. Alla molempien päivien satoa raportin muodossa.
Perjantai
Perjantaina paikalla oli silmämääräisesti huomattavasti vähemmän yleisöä kuin lauantaina. Tämä ei välttämättä ollut yllätys, kun vertaili perjantain ja lauantain esiintyjäkaartia. Perjantain pääesiintyjä Ursus Factory veti yleisöä hyvin, mutta lauantaina festivaalialue alkoi täyttyä jo iltapäivästä. Perjantaina festivaalialueella sai käyskennellä rauhassa ilman väkijoukkojen paljoutta.
Perjantai lähti Rumban osalta käyntiin Good Boysin räpillä. Suomen De La Soul, A Tribe Called Quest ja Wu-Tang Clan toimitti tehtaan takuulla, ja on ihailtava bändin kykyä ottaa yleisö haltuunsa keikka toisensa perään. Jytäkesä Go-Go -festivaalin kävijä on keski-iältään siellä neljänkympin paremmalla (tai ainakin vanhemmalla) puolella, ja siitä muistutti myös GB:n lavalla elohopean tavoin tanssiva ja esiintyvä, kahdenkympin puolivälissä eloaan oleva ¥oung Oatl¥, joka muistutti ikääntyvää festivaalikansaa veden juomisen tärkeydestä. Pappa- ja mammaosasto hyrähti hyväksyvästi.
Fun Lovin Criminalsilla on kolme hittiä, eikä bändin karismaattinen keulahahmo Huey ole ollut bändissä enää vuosikausiin. Yhtye aloitti keikkansa debyyttilevy Come Find Yourselfin (1996) The Fun Lovin’ Criminalilla, siinä välissä kuultiin niitä muita biisejä, kunnes saatiin Scooby Snacks ja tätä seurannut Love Unlimited jatkoivat hittilinjaa. Vaan väliäkö hällä, kun bändin orgaaninen hip hop näytti saavat eturivin mukaansa, ja myös ne muut biisit saivat ihmiset tanssimaan harmaassa säässä.
Atomic Swing oli… hämmentävä kokemus. Ruotsalaisyhtye on soittanut retrorockiaan vuodesta 1992 lähtien. Klubikeikalla olisi varmasti lähtenyt paremmin, mutta kehuja on annettava, kun niitä pitää antaa: settilistaan mahtui vain kahdeksan kappaletta, ja esimerkiksi albumilla rapiat neljä minuuttia kestävä iskevä rock-kappale Smile venyi ja venyi ja venyi ja venyi ja venyi ja venyi. Vaan väliäkö hällä: yhtyeen primus motor Niclas Frisk itsekin totesi lavalla tyyliin ”hittejä olette tulleet kuulemaan, hittejä saatte”.
Atomic Swingin kitarasoolojen ja yleisön oton välissä ehti käydä katsomassa viereisellä lavalla Ristoa, joka on Risto. Rakkauden rock on yhä taulapäistä tykittelyä, jota keikalla seurasi Ehkä elämä voittaa ja Uusi aika. Tietenkin, sillä Risto osaa draaman kaaren.
Päälavan toiseksi viimeisenä esiintyjänä nähtiin tanskalainen The Raveonettes. Vuonna 2003 debyyttialbuminsa Chain Gang of Love julkaissut yhtye nostatti päälavalla sellaisen myrskyn, että heikompaa hirvitti. The Raveonettesin kappaleet ovat popmusiikkia soitettuna kirskunnan, raapivan äänimaailman ja efektien läpi. Silti niistä löytyy herkyyttä, jollaisesta moni voi vain unelmoida. Keikka päättyi The Stone Roses -coveriin I Wanna be Adored, joka omistettiin viime vuonna menehtyneelle Gary Mounfieldille eli Manille, joka tunnettiin Stone Rosesin ja Primal Screamin basistina.
French Films teki paluun jo aiemmin kesällä Turun Kesärauhassa. Perinteisemmän 2010-luvun indierockin lisäksi lavalla kuultiin kenties hieman yllättäenkin melua isolla M-kirjaimella. Bändi ehti lyhyehkön uransa aikana julkaista vain kaksi albumia eli Imaginary Futuren (2011) ja White Orchidin (2013). Näiden albumeiden kappaleista French Films rakensi kuitenkin meluvallikokonaisuuden, joka sai monet ensikertalaiset nyökkäilemään hyväksyvästi. ”Täähän on vittu kuin My Bloody Valentine kohtaa Teksti-TV 666:n!” huusi joku vieressäni ystävälleen, ja oikeassahan tuo oli. Etenkin jälkimmäinen ei tule mitenkään yllätyksenä, onhan bändin johtohahmo Johannes Leppänen myös Tekstareiden riveissä.
Lauantai
Lauantai lähti Rumban osalta käyntiin Samuli Putrolla. Omasta epävarmuudestaan avoimesti puhunut Putro on lavalla täydellinen tähti, joka tarvitsee ihmisiä ympärilleen loistaakseen. Asiaa hän sivuutti myös välispiikissään: noin ylipäänsä esiintyjät haluavat, että heitä rakastetaan, ja yleisön käytös vaikuttaa siihen, millainen keikka on. Yleisö söi Putron kädestä koko konsertin ajan jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien – ja millainen kappale se onkaan: Sanni on kappale suostumuksesta, Nick Cavea ja Where the Wild Roses Grow ja mikä vittu siinä on, että Putro joutuu vuonna 2026 kappaleen jälkeen muistuttamaan, miten naisilla on oikeus pitää hauskaa turvallisesti? Olet puolisoni nyt -kappaleen aikana rakastavaiset laskivat kätensä toistensa olkien yli kuin pussilakanat.
Jottei menisi liian vakavaksi, niin Putron keikan aikana puhelimen ryhmächattiin saapui tekstiviesti ystävältä, joka ei paikalla päässyt: ”Pakkaan hiessä, löysin vanhan jytäkesärannekkeen, kuuntelen radio Suomesta entisten nuorten sävellahjaa”, ja tuon kun rytmittäisi putroksi, saisi siitä rivistöt johonkin hänen kappaleeseensa.
Plutonium 74:n debyyttilevy Pasilasta Kallioon ilmestyi vuonna 2003, ja on aikakautensa maalaus. Se haisee dullalta, kusisilta Kallion baareilta ja hieman liian humalaisilta Alppipuiston kesäilloilta. Ajan kuva, siis, mutta onhan yhtyeen musiikki yhä riemastuttavan psykedeelistä rytmimusiikkia. Yhtyeen musiikki on kuin hölmistynyttä Ristoa, ja tämä on vain ja ainoastaan kehu. Keikka lähti käyntiin Ruisleipää ja lakipykäliä -kappaleella, vieraili siitä Aleksis Kiven kadulla ja päättyi Kallioon, välillä Kasiolovea hehkuen. Täydellinen, täydellinen festariyhtye.
Koko festivaalien suurimmasta yllätyksestä vastasi luultavasti Hurula. Ei siis niin, että musiikin laatu olisi tullut yllätyksenä vaan niin, että monille yhtyeen musiikki ei ollut tuttua. Festivaalialueella kuhisi keikan jälkeen, sillä bändin kolmen kitaran ”livenä Kentiä, mutta punkimmin” -musiikki valloitti puoleensa melkoisen määrän yhtyeen musiikkiin ensimmäistä kertaa törmänneitä festivaalikävijöitä. Hurula on jatkumoa laulajansa Hans Robert Hurulan Masshysteriin ja muihin yhtyeisiin. Klubikeikkaa odotellessa!
Therapy? kävi Suomessa ainakin setlist.fm-sivuston mukaan nyt 33. kerran (!!). 1990-luvun alun settilistojen kappaleita löytyy yhä repertuaarista aimo määrä, ja miksipä ei: bändin ensimmäiseltä suuremman levy-yhtiön julkaisemalta levyltä (vuodelta 1992) löytyvät Nausea ja Teethgrinder ovat yhä sen parhaimmistoa. Jotenkin hämmentävää on huomata yleisön olevan nyrkit pystyssä Potato Junkien (julkaistiin vuonna 1992 Pleasure Death -minilevyllä) tahtiin. Hyvä musiikkia on ajatonta. Välissä kuultiin Diane ja yhteislaulua, Screamager Potato Junkieta ennen ja homma paketoitiin Troublegumin Knives-rypistykseen.
Lemonatorin paluuta oli odotettu hartaasti, ja bändin tuttuja keltaisia sitruunapaitoja oli festivaalialueella pilvin pimein. Bändin power pop muutti muotoaan vuosien varrella laajakuvarockin suuntaan, mutta monille yhtyeen ensimmäiset albumit kuten ihanan pöhkö Yellow, sitä seurannut Maison Relax ja kolmosalbumi The Waltz ovat ne tärkeimmät Lemot. Jotain kertoo kappaleista se, että biisit olivat yhtä tuoreita vuonna 2026 kuin *tarkistaa kalenterista* 25-30 vuotta sitten? Jössses, aika rientää.
Keikka päättyi bändin ensimmäiseen singleen Superb, jota ennen oltiin Kaliforniassa, Once I Killed a Boy With a Girlin ja You Stole My Heartin laajakangasmaisemissa, Over Now’n The Posies -power popissa ja Playing With Dinosaurin lallattelussa. Bändin voi nähdä syksyllä klubikeikoilla.
Ismo Alanko veti koko festivaalien suurimman yleisömäärän päälavalle koko festivaalien viimeisenä esiintyjänä. Valinnanvaraahan Alangon repertuaarista riittää, mutta festareilla 15 kappaleen kokonaisuus rakentui luonnollisesti niiden suosituimpien kappaleiden varaan. Ennen viimeistä kappaletta Alanko kysyi festivaaliyleisöltä huutoäänestyksellä, haluaako se kuulla hitaan ja tunnelmallisen kappaleen vai menevämmän klassikon. Homma paketoitiin Hassisen Koneen Rappiolla -hitillä. Tietenkin.
Eräässä vaiheessa keikkaa Ismo Alanko liikkui lavalla kuin Good Boysin ¥oung Oatl¥ konsanaan. Ikäeroa artisteilla on 41 vuotta, mutta tanssi, tanssi on ikuista, eikä katso ikää.