Rock the Beachin ensimmäinen päivä lusittu, mitä jäi käteen? Vastauksen tarjoaa Jukka Hätinen.
Teksti: Jukka Hätinen, kuvat: Eemeli Kiviniemi
Rock the Beach: Queens of the Stone Age, Pää Kii
Hietaniemen uimaranta, Helsinki
26.6.2013
”Iso paha” Live Nation jyrää suomalaiselle festivaalikartalle ja vielä Tuska Open Airin kanssa samalle ajankohdalle. Helppo olisi suhtautua nyrpeän ennakkoluuloisesti tapahtumaan. Mussuttamisen aiheita ensimmäisestä päivästä löytyi kuitenkin vain opastuksesta ja vesipisteestä. Hintapolitiikkaa sai kerrankin hämmästellä positiivisessa mielessä.
Lepakkomiehen uumenista koko kansan bändiksi nostettu Pää Kii vastasi keskiviikon punktarjonnasta. Aikainen soittolokero imarteli lököttävissä farkuissa lavan reunassa seissyttä nokkamies Teemu Bergmania. Kitaristeja orkesterissa on tarpeeksi, mutta mikrofonin varteen ei löydy tulkkia, mikäli arvaamaton Bergman ehtii hoitaa itsensä niin sanotusti pois pelistä.
Apinoiden planeetalla– ja Paskahousun paluu-biisikaksikolla startannut keikka esitteli terävällä biisikynällä varustetun Bergmanin myös terävällä asenteella sanojaan sylkevänä punkkarina. Kevyesti, mutta äärimmäisen tarttuvasti rullaavan Kalifornia dreamingin tarina tuntui aurinkoisen Hietsun puitteissa ja hyväntuulisen festarikansan tanssiessa ironiselta.
Toistaiseksi kesän epäuskoisimpiin, mutta samalla hienoimpiin musiikkihetkiin lukeutuu kauluspaitaiset kesämiehet ja kesänaiset lyhyissä topeissaan laulamassa Kylän pahalla puolella– ja Ees jotain positiivist-kappaleiden roisit sanat alusta loppuun. Myös Otto Grundströmin vierailu Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas– ja Kun tänään lähden -biiseissä keräsi mainiot suosionosoitukset. Grundström tuo lavalle rocktähden auran ja elkeet, ollen Bergmanin slacker-imagon peilikuva.
Pää Kii -setin kruunaa Misfits-coveri Some Kinda Hate ja ennen kaikkea The Stooges -laina. I Wanna Be Your Dogin riffin tunnistaa jokainen festarivieras ja niin selkärangassa se on bändin kolmella kitaristilla, että version vimmaisuus kohoaa keikan kohokohdaksi.
Queens of the Stone Age. (Klikkaa nähdäksesi suurempana.)
Queens of the Stone Agen viimeisimmät albumit ovat tuntuneet itselle kädenlämpöisiltä, joten odotukset isommaksi ja isommaksi kasvaneen kalifornialaispoppoon suhteen olivat varovaiset. Edellisestä vierailusta on kuitenkin kulunut kuin varkain jo kymmenen vuotta, joten onhan se aika päivittää kuulumiset Josh Hommen kanssa.
Kaltaisiltani nostalgian perään haikailijoilta otetaan luulot pois välittömästi. Feel Good Hit of the Summerin tuttu päihdekavalkadi saa peräänsä Songs for the Deafin aloituskappaleet. Bändin muu miehistö soittaa tiukasti yhteen, samalla antaen nokkamies Hommen paistatella huomion keskipisteenä. The Mars Volta -rumpali Jon Theodoren groovava soittotyyli sopi QOTSA-kappaleisiin upeasti.
Josh Homme on kasvanut bändinsä kanssa polkkatukka silmillä jurottavasta nuoresta miehestä nyt lavalla nähtyyn ultraviileään nelikymppiseen rock-kukkoon. Rööki suupielessä vodkaa kappaleiden välissä särpinyt, hiusmallinsa kaljuun päivittänyt Homme sai imelätkin välispiikit kuulostamaan katu-uskottavilta. Karismaattinen hujoppi sai yleisön syömään kädestään ja haki vielä lisäpisteet torumalla ihmisiä paimentanutta järjestyksenvalvojaa.
Desert Sessionsilta QOTSA-katalogiin päätynyt Make It wit Chu veti hymyn korviin. Lähes kaksimetrinen valkoinen mies nussimassa kitaraa Princeltä lainatuin koreografioin näytti irstaalta, eli juuri siltä miltä varmasti pitikin. Homme leiskauttaa Little Sisterin loppuun soolon, josta puuttui vain taivaalta laskeutuvat aurinkolasit, niin cool se oli.
Uudelta …Like Clockwork -albumilta kuullaan juuri ne raidat, jotka saavat allekirjoittaneeltakin hyväksytyn leiman. Leppoisa I Sat By The Ocean on osoitus siitä, että kun Homme osuu maaliin, se yleensä on täysosuma. If I Had a Tail on keikan ainoa kappale, jossa säröpedaalit polkaistaan pohjamutiin asti. Komeasti murahtelevat kitarat toimivat tehokeinona näin käytettynä. Päällekäyvä My God is the Sun tekee kaikkensa tihkusateen syrjäyttämiseksi.
Tasan tunnin kestänyt konsertti oli varmasti monelle fanille liian lyhyt. Go with the Flow’hun ja Song for the Deadiin päättynyt veto ei kuitenkaan sisältänyt sekunninkaan suvantoa. Vaikka olisinkin halunnut kuulla ensimmäiseltä albumilta jonkun kipaleen, soitettu hittiputki ei jättänyt valittamiselle sijaa.
Itse festivaalialue oli toimiva hiekkarantoineen ja viheralueineen. Wc- ja kapakkajonoissa ei joutunut vanhenemaan. Carlings-lavan olutkarsinassa oli sopuhintaan festarioloissa harvinaisempia merkkejä. Bourbonia ja leikattua konjakkia sai pientä seteliä vastaan.
Live Nationin järjestämien konserttien valtavien mainosjulisteiden vuoraama aita huvitti, kun Rock the Beachin info-osio kieltää flyerien jakamisen. Kyllä minulla olisi Iron Maiden -keikkapäivälle suositella jotain muuta menoa, mutta kilpaillaankohan ihan samoista yleisöistä? Rautaneidosta puheen ollen, bändin paitoihin pukeutuneita nuoria naisia tuli alueella vastaan niin runsaasti, että epäilen kyseessä olleen mainoskampanja.
Opastauluja ja aikatauluja ei näkynyt missään ja kulkureiteille asennetut viitat osoittivat mihin sattuu. Onneksi alue on looginen ja helppokulkuinen. Yksi ainokainen vesipiste kärsi luonnollisesti ruuhkasta ja kolmella eurolla vedestä köyhtyminen ei tunnu reilulta diililtä.
Perjantaina ja lauantaina paikalle menevien kannattaa paneutua kenkävalintaan ajatuksen kanssa. Isot orkesterit kun soittavat rantahiekalla ja pienemmät kovalla alustalla.