Kolme suomalaisen metallin kärkinimeä, Swallow the Sun, Barren Earth ja Insomnium soittavat ensi viikolla Unioni-metallifestivaalilla Helsingin Circuksessa. Otimme selvää, miltä bändeille kuuluu ja millaista on tosielämän rock-glamour.
Teksti: Hanna Karpio, kuva: Mikko Litmanen
Kysymyksiin vastasivat Swallow the Sunin kosketinsoittaja Aleksi Munter, Barren Earthin kitaristi Sami Yli-Sirniö ja Insomniumin kitaristi Markus Vanhala.
Teillä on kaikilla jo reilusti kokemusta muusikon elämästä. Onko bändienne keikkamenosta tullut tyystin ammattimaista ja asiallista pro-menoa, vai vieläkö innostutte hulluttelemaan?
MV: ”Tossa Samin kanssa just puhuttiin, ettei enää ainakaan tarvitse olla myymässä itse lippuja omalle keikalle Factoryn ovella.”
SY: ”Eipä sitä paikkaa ole kyllä enää olemassakaan. Kiertäminen on toki ajan myötä lisääntynyt, ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä parempia olosuhteitakin alkaa vaatia. Aikakäsitys on rundilla ihan erilainen, ollaan kuin jossain putkessa. Esimerkiksi kaksi kuukautta saattaa tuntua viikonlopulta.”
MV: ”Ja selkään sattuu joka keikan jälkeen enemmän! Rundaaminen on aikuisille ihmisille hyvä tekosyy paeta hetkeksi elämää ja lähteä kuukaudeksi tai pariksi karkuun.”
AM: ”Tukkakin on jäänyt johonkin matkan varrelle. Rundilla neljä ensimmäistä ja viimeistä päivää tuntuvat pisimmiltä. Oltiin muuten taannoin kiertueella Amerikassa, ja meitä oli kaksi bändiä samassa pakettiautossa. Yksitoista ihmistä ja kuski, joten istualtaanhan siellä nukuttiin. Mulla tulehtui sitten hammas jossain Denverissä, ja lähdettiin ajamaan sieltä suoraan Las Vegasiin. Ilmastointi oli jumiutunut johonkin jäätymis-osastoon, ja oli mun vuoro istua sillä pahimmalla paikalla. Valvoin siitä 13 tunnin matkasta joka ikisen sekunnin.”
MV: ”Tervetuloa elämään rock-unelmaa!”
SY: ”Kunnon sellaista inhorealismia.”
AM: ”Moni asia riippuu myös siitä, missä ollaan keikalla. Oltiin just jossain länsisaksalaisessa teollisuuskaupungissa, ja se oli todella ruma paikka. Ei tehnyt mieli mennä hirveästi nähtävyyksiä katselemaan.”
MV: ”Lentokentilläkin on tullut nukuttua esimerkiksi lasten leikkipaikoilla, ja aamulla on herätty siihen, että lapset laskevat yläpuolella liukumäkeä. Vanhemmat eivät katsoneet meitä hyvällä.”
Kuinka paljon olette kiertäneet yhdessä?
AM: ”Minä olen soittanut joskus Insomniumissa keikkoja. Se oli minulle ihan ihmeellistä, kun täytyi ottaa lavalla kontaktia ja olin tottunut vain jurottamaan. Markus tuli siihen viereen vääntelemään naamaansa. Koeta siinä sitten pysyä vakavana.”
MV: ”Se oli itselleni varmaan pahin kruunu, kun Insojen Ville sairastui ja niiden toinen Ville tuli ilmoittamaan, että mun pitäisi ottaa setti haltuun. Käytiin kahlaamaan riffejä läpi ja kyllä se hoidettiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun Insojen kanssa mölysin.”
SY: ”Niin, rundeillahan me ollaan oltu yhdessä, mutta eri bändeissä!”
Missä tutustuitte henkilökohtaisesti ensimmäistä kertaa?
MV: ”Varmaan silloin, kun kävin ensimmäisen kerran Insojen kanssa soittamassa.”
SY: ”Missäs olenkaan Hipin nähnyt ekaa kertaa… Joo, silloin kun Peter Steele kuoli. Te olitte soittamassa siinä muistokonsertissa akustisesti, ja tulit pyytämään minua soittamaan. En tuntenut biisejä kovin hyvin, joten kirjoitit minulle niitä lapuille ylös ainoalla saatavilla olleella kynällä, joka oli punainen tussi. Minulla oli vielä Kärtsyn basso, ja Kärtsy on vasenkätinen. Piti kääntää se basso väärin päin, ja ne merkit olivat kuluneet pois. Lavalla sitten katsoin sitä lappua, ja siihen tuli punainen spottivalo. En nähnyt yhtään mitään!”
AM: ”Joo, huomasin sen tilanteen! Soitit koko ajan noin puoli sävelaskelta liian matalalta. Mä yritin huitoa sulle, että ylöspäin, mutta ethän sinä mitään tajunnut!”
SY: ”Mutta ei kukaan edes huomannut! Se oli helvetin hauskaa. Peter Steelen muistolle!”
AM: ”Minä en muista totta puhuen yhtään, missä olen Markuksen tavannut. On siitä jo aikaa.”
MV: ”Pikku hiljaa uitiin toistemme liiveihin. Ja makuupussiin. Niin, mikäs se juttu oli?”
AM: ”Kateellinen valomies puri mua.”
MV: ”Rock ’n’ roll -glamouria Nummirockissa. Tuurasin silloin Insomniumissa, ja oltiin sunnuntaina päälavan eka veto. Meidät laitettiin nukkumaan telttaan sen taakse, että herätään sieltä soittamaan. Aleksilla ei ollut yöpaikkaa, joten se hyppäsi valomiehen ja mun väliin nukkumaan. Aamulla kateellinen valomies oli purrut sitä niskaan! Olikohan se oikeasti kateellinen vai läheisyydenkipeä?”
SY: ”Mikä taas oli hauskaa siellä Type O Negativessa oli se, että se kaikki oli niin spontaania. Että ’hei, tuu soittaa’. Vaikka olihan se virhe.”
MV: ”Spontaani virhe!”
AM: ”Elämä on vääriä valintoja.”
Millaisen ensivaikutelman saitte toisistanne?
MV: ”Tällaista leppoista sanailua se on varmaan ollut alusta asti.”
SY: ”Sinä Aleksi kirjoitit minulle nuotteja, joten ensivaikutelma oli se, että sinähän tiedät nämä biisit paremmin kuin minä.”
AM: ”Niin, saatanan punatussinen mulkku! Kaikilla on kyllä osunut luonteet hyvin yksiin, ei ole tarvinnut itsekseen kiroilla.”
MV: ”Tämmöisiä synkkiä hevipönttöjähän me kaikki ollaan.”
SY: ”Ei turhan vakavaa menoa.”
Osoittautuivatko ensivaikutelmat oikeiksi?
MV: ”Joo, ei tässä hirveesti vituta. Ei katsella toisiamme vihaisesti kun kohdataan.”
SY: ”Ollaan käyty useasti skruudaamassa yhdessä ja törmätty festareilla. Veikeitä jälleennäkemisiä!”
Millaisia keikkakavereita muut bändit ovat olleet?
SY: ”Hyvin toimii kaikki. Suomalaisten keikkabussissa viihtyy. Saksalaisten kanssa taas ei useinkaan toimi yhtä hyvin. Niissä on aika suuri miinus se niiden kansalaisuus.”
MV: ”Sanoo mies, joka soittaa saksalaisessa bändissä!”
SY: ”En välttämättä puhu niistä jätkistä, joiden kanssa itse soitan, mutta yleisesti vähän nihkeää ja liian vakavasti ottavaa porukkaa. Ammattimaisuutensa voi viedä joskus liian pitkälle.”
MV: ”Me ollaan kanssa yhden saksalaisen bändin kanssa rundattu, ja vähän oli kyllä samaa meininkiä. Amerikkalaisetkin ovat usein aika eri aallonpituudella. Se leveilyn meininki tuntuu vähän vieraalta.”
Onko käynnissä jatkuva kilpajuoksu ja paremmuuskisa, vai onko teillä pikemminkin omat lokerot?
MV: ”Ollaan kovia kilpailijoita! No ei todellakaan. Musiikki ei ole kilpailu.”
AM: ”Ja ihan eri tyyppisiähän me ollaan.”
SY: ”En ole ikinä ajatellut niin, että olisi mitään skabaa. Swallow the Sunilla ja Barren Earthillahan on ollut sama laulajakin.”
AM: ”Ja mäkin olen soittanut Insomniumin kolmannella levyllä. Itse asiassa toisellakin.”
SY: ”Lähinnä semmoinen kannustava ilmapiiri.”
Onko keikoilla kilpailua tai näyttämisen meininkiä?
AM: ”Onhan keikoilla aina näyttämisen meininkiä. Ei sinne seisoskelemaan olla menty.”
MV: ”Ei tosin niinkään toisillemme näytellä, vaan muille.”
SY: ”Tai itsellemme.”
AM: ”Että kyllä minä vielä pystyn tähän!”
Metallipiireissä usein vieraillaan ja soitetaan useassa bändissä samaan aikaan. Esiintyykö skenessä minkäänlaista mustasukkaisuutta oman bändin jäsenistä?
AM: ”Kunhan ei synny eturistiriitoja, mene esimerkiksi rundeja tai keikkoja päällekkäin. Se jää vierailemaan lähteneen jäsenen vastuulle.”
SY: ”Laulajaa esimerkiksi on paha lähteä tuuraamaan. Muutenkin tuurausjuttuja pyritään välttämään.”
MV: ”Tällä bändihuorauksella pitää itsensä välillä vähän turhankin kiireisenä.”
SY: ”Kaikki johtuu kuitenkin halusta tehdä musaa.”
AM: ”Viime jouluaattona muistan kävelleeni studioon kasilta aamulla ja tulleeni pois neljältä. Joulupäivänä taas sama homma. Kyllä siinä vähän kiroilutti, mutta kun myöhemmin kuunteli mitä tuli tehtyä, niin kyllä kannatti.”
Vielä ekstrakysymys tulevaan festivaaliin liittyen: Unioni-festarilla esiintyy myös Islannin vientivaltti Sólstafir. Millaiset yhteydet teillä on Sólstafiriin tai Islantiin yleensä?
AM: ”Ollaan hyvinkin tuttuja, kaverustuttiin heti. Ollaan soitettu parikymmentä keikkaa yhdessä.”
MV: ”Pääseeköhän pojat nyt ollenkaan paikalle, jos se tulivuori taas räjähtää. Niiden kannattaisi varmaan lähteä jo tulemaan.”
Unioni-festivaali 19.–20.9. Helsingin Circuksessa, mukana muun muassa Arch Enemy ja Katatonia. Liput 35 € / yksi päivä, 52 € / kaksi päivää. Ennakkomyynti: Lippupalvelu.