Mauri Heikkinen eli Karhumauri on melkoinen kameleontti. Junglen ja triphopin parissa aloittanut muusikko kaarsi englanninkielisen indien kautta akustiseen auringonpaistepoppiin, jossa laineet liplattavat ja käki kukkuu.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Mauri Heikkinen
Nyt ovat artistin nimi, musiikillinen ilme ja levyn julkaisuajankohta hienosti harmoniassa. Muusikko Mauri Heikkisen taiteilijaminä Karhumauri esittää mäntymetsältä tuoksuvaa akustista folkpoppia, joka on kuin tehty mökkisaunan terassilla nautittavaksi.
Hissukseen eteenpäin ajelehtivat kappaleet houkuttelevat venyttelemään raukeana ja vetämään hatun syvemmälle silmille, jotta riippumatossa otetut nokoset voisivat jatkua vielä toisenkin tunnin. Luonnonläheinen tunnelma on poikinut paljon vertailuja Pekka Strengin naiveihin sanoituksiin ja äänimaisemiin.
Vaan kuinka ollakaan, Magneettimiehen oppien sijaan Heikkinen aloitti musisoimisen genrekentän toisessa päädyssä. Hänen musiikillinen ensirakkautensa oli 1990-luvun konemusiikki, kuten triphop ja jungle. Eikä oheisesta ”Ilman näitä levyjä minua ei olisi”-listasta ei löydy ensimmäistäkään suomalaista albumia.
”En ole oikeastaan ikinä kuunnellut suomalaista musiikkia. Sitä ei löydy levyhyllystä yhtään”, suomeksi Karhumaurina laulava Heikkinen sanoo.
”Jossain vaiheessa suomi kuulosti laulettuna tosi tökeröltä. Nyt suhtautuminen on muuttunut, mutta en minä kuuntele esimerkiksi kotimaista radiota kuin Yle ykköstä välillä. Enimmäkseen kuuntele newjerseyläisestä WFMU-nettiradiota. Sieltä kyllä tuli kerran Kemiallisia ystäviä ja Pekko Käppiä.”
Heikkisen ensimmäiset sävellykset olivat linjassa ysäri-aikakauden innostuksen kohteiden kanssa. Hän teki musiikkia Amiga-tietokoneen Octamed-ohjelmalla.
”Vieläkin tekee välillä mieli tehdä konemusaa. Olen kasannutkin samplepohjalta lyhyitä pätkiä joitain rumpulooppeja, mutta en ole saanut jatkettua loppuun asti. Se tuntuu liian paljon ohjelmoimiselta. Nyt on juurtunut ajatus, että on mukavampi soittaa muiden kanssa”, Heikkinen sanoo.
Halu musisoida ryhmässä juontuu siitäkin, että Heikkinen ehti puuhata konemusiikin värittämien nuoruusvuosiensa ja Karhumaurin välissä musiikkia pitkään itsekseen. Hänen Drowsy-sooloprojektinsa teki vuosina 2005–2006 kaksi levyä brittiläiselle Fat Cat -levymerkille – siis samalle firmalle, jolle ovat levyttäneet muun muassa Sigur Rós ja Animal Collective.
”Lähetin niille aina vuosittain neljän biisin demoja, ja ne tuntuivat tykkäävän. Sitten ne kysyivät, että pistetäänkö levy ulos, johon minä olin että mikä ettei”, Heikkinen kertoo yhteistyöstään maineikkaan levyfirman kanssa.
Drowsyn musiikki oli kansainvälisemmällä otteella esitettyä englanninkielistä indietä, jonka yhteydessä mainittiin Bill Callahanin ja Syd Barrettin kaltaisia nimiä. Drowsylla olisi kenties ollut mahdollisuuksia isompaankin huomioon, mutta esittäjän matalan profiilin takia projekti jäi salaisuudeksi.
Karhumaurin musiikkityyli on eri, mutta tekemisen asenne edelleen sama: Heikkinen ei vaivaa päätään promoasioilla. Esimerkiksi internetissä Karhumaurilla on vain hiljaiset Myspace-sivut, eikä keikkakalenterissa ole jutun kirjoittamishetkellä yhtään merkintää.
Liittyykö hiljaiseloon joku ideologinen syy, vai haluaako Heikkinen keskittyä muuten vain pelkästään musiikin tekemiseen? Kysymys saa miehen hölmistymään.
”Ei minulle ole tuollainen promotoiminen tullut koskaan mieleen. Fat Catinkin kanssa ajattelin, että mainostakoot mihin mainostavat”, hän vastaa.
”Mitäpä minä voisin tehdä? Helmi Levyjen Arwi Lind lähettelee nyt promolevyjä sinne tänne, pitäisikö minun lähettää se vielä uudestaan samoihin paikkoihin? En minä oikein tiedä, miten voisin siinä vaikuttaa. Olisihan se kiva löytää oma yleisönsä ja tehdä vaikka hittibiisikin, mutta ei mitään voi väkisin yrittää.”
Karhumaurin kappaleiden kiireetön köllötteleminen kuvastaa myös albumin tekoprosessia. Ensimmäiseksi Karhumauri-biisiksi syntyi pienhittiainesta olevan Saimaalle-laulu, ja kappale sävellettiin jo vuonna 2007.
”Soitin biisin demoa serkulleni, joka kertoi, että Joose Keskitalollakin on Saimaa-aiheinen laulu. Tämä samainen serkku oli hoitanut Jooselle keikkaa ja pyysi minut soittamaan järjestämäänsä tapahtumaan Joosen kanssa Hartolassa”, Heikkinen muistelee.
”Joose tykkäsi, ja lähetin hänen asioitaan hoitavalle levy-yhtiölle mies ja kitara -tyylillä tehdyn demon. Arwi Lind vastasi, että ’hyvähän tämä on, tee valmiiksi niin katsellaan.’ Olen sitten välillä pistänyt sille demoja ja se on kertonut mielipiteitään, lähinnä että kannattaisiko kappale toteuttaa yksin vai bändin kanssa.”
Kaipaamaansa bändiä Heikkinen alkoi kasata ollessaan harjoittelijana Turun kaupunginteatterissa. Sieltä tarttui mukaan kitaristi Sami Lehtonen, ja rumpali Jussi Virkkumaa oli puolestaan kaverin kaveri. Lehtonen ehdotti vielä mukaan basisti Heidi Horilaa ryhmää täydentämään.
”Pudotin biiseissä kynnyksen aika matalalle. Sanoin kaikille, että soittakaa mitä soitatte. Loppumiksauksiakaan en tehnyt yksin kuten Drowsyssa, mikä oli erittäin mukavaa. Yksinään biisit muuttuvat raskaiksi omissa korvissa, bändin kanssa niissä säilyi se tunne mikä niissä alun perin oli.”
Täysimittaisesta bändistä ei Karhumaurin yhteydessä voi silti puhua. Heikkinen teki biisit ja päätti niiden lopullisesta muodosta, eikä levyllä musisoinut ryhmä ei ole kokoontunut albumin valmistuttua vuosi sitten. Itse asiassa Heikkinen on nähnyt vuoden aikana ainoastaan rumpali-Jussia.
”Muilla tavoin olen ollut kyllä muidenkin kanssa tekemisissä. Haluaisin päästä soittamaan enemmän keikkoja nimenomaan yhtyeen kanssa. Drowsy-aikoina tuli soitettua ihan tarpeeksi yksin.”
Keikkailun lisäksi Heikkinen kertoo alkaneensa säveltää jo uusia Karhumauri-biisejä, joten projekti pysynee toiminnassa vielä toisenkin levyn verran. Ihan henkeä pidätellen sellaista ei kannattane odottaa uraansa leppoisasti suhtautuvalta artistilta.
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 9–10/11