Kesärauha
12.–14.6.2026
Linnapuisto, Turku
Turussa vuodesta 2019 järjestetty Kesärauha toimi alkuun kuin kilpailijana helsinkiläiselle sittemmin jäihin laitetulle Sidewaysille. Nopeasti Kesärauhasta tuli itsessään tärkeä osa suomalaista festivaalikesää ja selkeä merkki siitä, että myös vaihtoehtoiselle musiikille on edelleen isosti kysyntää ympäri Suomen. Siitä on todisteena hyvin sujunut lipunmyynti myös tänä vuonna. Rumba kävi ottamassa selvää Kesärauhan magiikasta loppuunmyytynä lauantaina.
Jos sinutkin on lapsena pakotettu käymään koululuokan kanssa Turun linnassa, niin sitten tiedätkin missä Kesärauha järjestetään. Kaupunkifestarille miljöö on erittäinkin miellyttävä: alueella on vehreää, pehmeää ja viihtyisää ja onhan linna itsessään jylhä nähtävyys. Alue on koristeltu hienosti. Hivenen moitteita voi antaa siitä, ettei ainakaan rannekkeenvaihtopisteeltä festarialueelle tuntunut näkyvän juurikaan opasteita sisäänpääsystä, joten kävijän pitää luottaa päättelykykyynsä ja pintaan nouseviin lapsuuden traumoihin.
Joiltain isoilta festareilta tutut vesipisteiden ja vessojen luo opastavat ilmapallot myös hämmensivät poissaolollaan. Päälavan, keskisuuren lavan ja pikkulavan sisällään pitämä alue oli kuitenkin kompakti, joten paikat löytyivät nopeasti. Pientä häiriötä tuntui aiheuttavan discopuiston vaihteleva äänenvoimakkuus, sillä ainakin Rebekka Holin keikalla kuului konemusiikin pauketta.
Ruokailualue oli saatu helppokulkuiseksi, ja monet festarikävijät tuntuivatkin hehkuttavan sitä, ettei festaria myydä pullolleen. Ruokatarjonta oli myös nykypäivän standardien mukaista ja hintaista. Sanotaan siis alkuun, että olosuhteet on kunnossa: Kesärauha on premium-festari vähän pienemmässä mittaluokassa.
Nyt kun olosuhteet on analysoitu, niin perataan artistikattaus, joka on festareilla se tärkein. Kuten näille ajoille alkaa jo olla ominaista, Kesärauhassakaan ei nähty wow-luokan ulkomaisia akteja, mutta kuitenkin hyvällä maulla valittuja sellaisia.
Lauantaina lavalle nousi isoimpana ulkomaisena nimenä ok-hypetetty Arlo Parks, jonka tämänvuotisen levyn voi luokitella hyväksi. Suomalaisella osastolla oli todella laadukasta tekemistä. Päälavalle nousi perätysten Suomen kirkkaimpiin nimiin lukeutuva Samuli Putro, suomiräpin ehkä tärkeintä levyä eli Punaista tiiltä juhlistanut Asa ja aina uudistuva Ruusut, joka julkaisi alkuvuodesta toistaiseksi vuoden parhaimman kotimaisen levyn.
Pienemmillä lavoilla oli suomiräpin ystäville kuumaa ja skenetietoista herkkua, elämänsä suurimman keikan heittäneen Keijun, Good Boysin ja vaihtoehtoräpin kärkinimen Melon muodossa. Unohtamatta myöskään muita laatutietoisia valintoja, joista erityisesti Svart Ridå vakuutti. Tässä jutussa paneudutaan neljään keikkaan.
Lähdetään liikkeelle Keijusta, joka on salakavalasti onnistunut nousemaan monien huulille. Räppäri tekee nykypäivän soundia, mutta heittää paikoin yllättävän hauskoja kielikuvia, jotka luovat vaihtelua viileyteen. Itsenäisesti toimiva artisti esitti Kesärauhassa toistaiseksi uransa isoimman keikkansa ja teki sen tyylillä. Nykyräpille ominaista on, että livetoimitukseen otetaan brittien sijaan vaikutteita Yhdysvalloista. Tämä tarkoittaa sitä, että taustanauhaa hyödynnetään koko kappaleen mitalla, ei ainoastaan kertosäkeissä. Artisti ei tehnyt asiaan poikkeusta, mutta onneksi hän on oikeinkin hyvä räppäämään livenä, joten asia ei erityisemmin häirinnyt. Räppäri-laulajalla on cooliutta, jota ei rahalla saa. Lavalla nähtiin itsevarma artisti.
Sen lisäksi esitykseen oli myös selkeästi panostettu. Lavalla nähtiin taustatanssijat, joiden koreografiassa oli selkeää tarinallisuutta ja artistia palveltiin teatraalisesti pitkin keikkaa. Siten miten artisti halua itsensä näyttää: voittajana. Kohmeloinen sää unohtui nopeasti keikalla ja silloin esiintyjän voi katsoa onnistuneen. Todennäköisesti Keijulle voi kaavailla myöhäisempää slottia jo hyvinkin pian, ja hänestä voi moni muu nouseva ja miksei pidemmänkin tien kulkenut ottaa mallia.
Kun Keiju oli uusinta uutta, niin Punaisen tiilin juhlakeikka oli sitten toista ääripäätä. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten julkaistu levy on yksi suomiräpin merkkipaaluista, ja vaikka Avain eli Asa ei tunnukaan haastattelujen perusteella haikailevaan vanhojen aikojen perään, niin keikkansa hän hoiti kunnialla. Konsertti oli yksi lämminhenkisistä suomirap-tapauksista ikinä. Siitäkin huolimatta, että levyn sanoma on paikoillen hyvinkin kriittinen ja poliittisesti latautunut. On se toki samalla myös tarkka kuvaus nuoren miehen elämästä sen aikaisessa Helsingissä, elämässä ja kuolemassa.
Konsertissa kuultiin bändivetoiset versiot, joissa osa lyriikoista oli muokattu nykyaikaiseen muotoon, joten se antoi siinäkin mielessä uutta. Asa räppäsi vimmatusti ja Jurassiki oli todella suvereeni tuplaajan roolissa. Lavalla nähtiin myös muun muassa Redrama ja Jussi Valuutta. Meininki oli siis erittäin kunnossa.
Kahden raptuuttauksen jälkeen Good Boyskin olisi ollut mahdollinen, mutta oli hyvä saada kunnon kaikuisaa rockia ja sitä tarjoili Svart Ridå, joka kuulosti upealta. Tyylikkäästi kauluspaitoihin ja kravatteihin pukeutunut ruotsalaistrio sai vähähenkisen yleisön pauloihinsa yksinkertaisesti kuulostamalla hyvältä. Kolmikko pisti käskystä suomalaisyleisön istumaan ja keski-ikäisten polvien natina kuului varmasti Naantaliin asti. Ensi kerralla väkeä on varmasti enemmän, polvituet mukanaan. Ainakin tuorein sinkku Blodsband jatkaa bändin hyvää tekemistä.
Lopulta vedenpaisumuksen toi Ruusut, joka kiertää kesän Mä valvon ja sä valvot mun kaa -levyn muodossa, startaten Kesärauhasta. Nelikosta kolmikoksi kutistunut yhtye ei keksinyt itseään täysin uudelleen, mutta teki sen riittävän hyvin. Nyt bändin esiintyessä laulaja Ringa Manner on vielä selkeämmin keulakuva ja hoiti tonttinsa tyylillä. Massiivisesta ja vakavahenkisestä äänivyörystään huolimatta yhtye saa loihdittua bileet ja iloisuus tuntui tarttuvan myös yhtyeeseen. Ruusut jatkaa olemistaan Suomen top-5 bändeissä.
Tuomas Aflecht