Jean Ramsay kävi kuuntelemassa John McGregorin ensimmäistä suomenkielistä konserttia viiteen vuoteen, tunsi itsensä ulkopuoliseksi, tuomitsi ja kolmannen kappaleen kohdalla lähti mukaan mustalaisten tanssiin.
Teksti: Jean Ramsay, kuva: Alena Rebova
John McGregor
Park Hotel
17.2.2012
“Bliniviikot”. Käpylän Park Hotel on osittain täynnä, koska on perjantai ja – aivan oikein – bliniviikot. Hyvä suomalainen venäläinen perinne, mikäs siinä.
Termiä äärimmilleen venyttämällä voi blinejään hieman hermostuneen näköisesti mutustelevia seurueita kuvailla keski-ikäisiksi. Toisessa ääripäässä ovat hermostuksen aihe, varhaiseen keski-ikään juuri hieman pöllämystyneinä saapuneet käpylähipit, joita parveilee hotellin ravintolan käytävillä
Näiden ristiaallokossa luovii vaaleanpunapaitainen hovimestari, jonka hermostuneisuus ja huono tuuli ovat illan ensimmäinen todellinen vastoinkäyminen. Ukko kärrää juustokakkua ja kiikuttaa Grand Marnieria huoneen takaosassa olevaan kabinettiin hyvin tomerasti ja tärkeän oloisesti kuin siellä olisi itse Jeesus murtamassa viimeistä bliniä.
Ei ole. Ovesta paljastuu juuri niin punakoita pukumiehiä kuin “Paukun hotellissa” voi olettaa olevan. Kyllä, Park Hotel on yhä kuuluisampi siitä, että täällä kuvattiin 1980-luvun lopulla TV-sarjaa Hyvät herrat, kuin varsinaisesti keittiönsä gastronomisesta innovatiivisuudesta tai palvelunsa tasokkuudesta.
Sanotaan nyt vaikka kauniisti, ettei käytävillä parveileva yleisö tunne oloaan tervetulleeksi.
Hovimestarin vanavedestä huoneen takanurkan ovesta astuu kaveri, joka ulkonäkönsä puolesta taas hyvinkin voisi olla Jeesus. Vallattoman mustan kiharan tukan reunustama naama ei punoita, vatsa ei pullota, ja löysästi roikkuva Adidas-takki sekä vaaleanruskeat sammarit ovat melkein yhtä suuri antiteesi Park Hotellin tukkoisille bliniviikoille kuin se valtava hymy, joka John McGregorin parrakkaille kasvoille nousee hänen tunnistaessaan ihmisjoukosta tuttuja kasvoja.
Ilta tuntuu vanhan ystävän kohtaamiselta monessa mielessä, päälimmäisenä tietenkin se, että John McGregor on lauluntekijänä ja sooloartistina ollut poissa viisi vuotta. Toki kaikenlaista musiikkia on tehty ja paljon on tapahtunut sillä välin, mutta kylmä tosiasia on silti se, että edellislevy Maa ei oo pimee julkaistiin vuonna 2007.
Edellisen kerran näin John McGregorin laulavan suomenkielistä materiaaliaan tuon saman vuoden joulukuussa, silloisen levy-yhtiönsä Suomen Musiikin pikkujouluissa Helsingin Semifinalissa.
Itse asiassa tuossa samaisessa paikassa tapasin McGregorin ensi kertaa pari vuotta aiemmin. Tuolloin hän oli vielä nimetön lauluntekijä muiden nimettömien samettiklubilaisten joukossa. Itseäni hermostutti, sillä olin paikalla ensimmäistä kertaa. Siinä kitaraa virittäessäni huoneen toisella puolella istunut karvainen, pipopäinen ja farkkupaitainen hippi huomasi virittimeni, tuli valoisasti hymyillen pyytämään sitä lainaksi ja palautti sen hetken päästä kiittäen lainasta tavalla, josta välittyi aito kiitollisuus. Sitten tuo kaveri käveli lavalle ja soitti kappaleen josta myöhemmin tuli hänen Joki-debyyttilevynsä nimikappale.
Meinasin lähteä kitaroineni kotiin siltä istumalta.
Tuon illan jälkeen olen törmännyt Johniin silloin tällöin, joko musiikintekijänä, musiikkikirjoittajana tai muuten vaan musiikin ympärillä. Kun työskentelin levykaupassa, saattoi John tulla tervehtimään ohi mennessään harvinaisilla Helsingin visiiteillään. Vaikka tapaamisemme reilun viiden vuoden ajalta voidaan laskea kahden käden sormin, rohkenen silti pitää Johnia ystävänäni. Toisaalta, John on sen tyyppinen ihminen, että hänellä lienee vain ystäviä, ei kavereita. Tämän kaverin kanssa nimittäin on mahdoton liikkua latteuksien ja small talkin tasolla.
Paria vuotta myöhemmin pikkujoulujen vetonaulana esiintynyt John oli jo julkaissut toisen levynsä ja oli nimenä kaikkien huulilla. Itse asiassa niinkin monilla huulilla, että hiljainen musiikki meinasi jäädä huulilta lähtevän puheen alle. Viimeinen muistikuva siltä joulukuiselta illalta on hieman ärtynyt lauluntekijä, joka jokaisen kappaleen välissä pyytää yleisöä olemaan hieman hiljempaa. Ja jää puheensorinan jalkoihin.
Näin tuntui olevan muutenkin. McGregorin musiikki vaikutti olevan vastakohta melkein kaikelle silloiselle popmusiikille. Hiljaista ja haurasta, avoimen positiivista ja rehellistä, miltei naiivia kaikkine luontometaforineen. McGregor myös lauloi suhteestaan Jumalaan, joka rokkipiireissä on ehdoton tabu. Aidosti luonnonilmiöiden ja maailman liikkeestä haltioissa olevaa näkijä ja laulaja oli helppo pilkan kohde, sillä McGregor ei säästellyt lainkaan, vaan antautui täysin.
McGregorin musiikki oli noiden kahden ensimmäisen levyn kepeän helppouden alla itse asiassa aika vaativaa, sillä ymmärtääkseen musiikin sanoman myös kuulijan piti heittäytyä, päästää irti kyynisyydestään. Laulut olivat eräänlaisia meditaatioita, ylistyslauluja. Noilla kahdella levyllä McGregorin musiikilla on enemmän yhteyksiä Pyhän Fransiskuksen Aurinkolauluun kuin sukupolvensa lauluntekijöiden angstisiin debyytteihin. Suomalaisista tekijöistä ainoastaan Pekka Streng ja Sami Kukka operoivat samalla välittömällä epäkyynisyyden tasolla.
Tiedä häntä, oliko syynä turhautuminen tähän osittaisen nuivaan vastaanottoon vai puhdas muusan liikkeiden seuraaminen, mutta jostain syystä John romutti oman taiteellisen minänsä ja tuli alkuvuodesta 2009 esiin Tuonelan virran toiselta puolelta Kaspar-nimen suojissa. Yhtye oli pysynyt samana kuin edellislevyllä (eli John ja Hakkaraisen veljekset Mikael ja Tuomas) mutta kieli oli vaihtunut englanniksi. Pimeässä kellarissa ilman ihmiskontakteja kasvaneen aviottoman lapsiprinssin, Kaspar Hauserin, tarinasta suuntansa ottanut projekti oli juuri niin rohkea hanke, ettei sitä kotimaassa tajuttu oikein ollenkaan.
Osasyynä varmasti kateuden ja pahan tahdon rampauttamalla kulttuurikentällä oli se, että McGregor teki levyn Yhdysvalloissa, Daniel Lanois’n äänittäjänä maineensa luoneen Malcolm Burnin hoivissa. Harva suomalaismuusikko voi sanoa työskennelleensä ihmisen kanssa, joka on tuottanut ja äänittänyt sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, Peter Gabriel ja Emmylou Harris. Vielä harvempi voi sanoa tehneensä näin omilla ansioillaan ja omalla rahoituksellaan, täysin ilman isoja levy-yhtiöitä. Miten tämä oli mahdollista? Burn oli vaikuttunut McGregorin ja Mikael Hakkaraisen tälle lähettämästä kirjeestä ja materiaalista, ja työskenteli jopa osittain ilmaiseksi.
Kuten arvata saattaa, levy ei tietenkään menestynyt. Suomalainen musiikkimedia ei ymmärtänyt sitä ja yleisö vielä vähemmän, osittain aiemman seurauksena. Jo ennaltaan vaikea materiaali muuttui englanninkielisenä täysin läpäisemättömäksi, ja kaunis levy jäi pienten piirien suosikiksi. Se kärsi saman kohtalon kuin basisti/kitaristi/banjisti Mikael Hakkaraisen oman yhtyeen, Mikael H & The Siberiansin levyt. Suomi on kova maa englanniksi laulaville yhtyeille, paitsi jos operoidaan kliseillä ja hehkutetaan Hollywoodia tai jotain muuta farkkumainoksen tasoista. Ulkomailla se jäi taas tuhansien muiden levyjen jalkoihin, varmasti paljolti siitä syystä, että McGregor julkaisi sen omin voimin.
Nyt McGregor on kuitenkin taas täällä, jälleen omalla nimellään ja suomen kielellä. Käpylän kulttuuriyhdistyksen klubi on saanut haaviinsa varsinaisen vonkaleen, sillä ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen on kuultavilla uutta suomenkielistä materiaalia. Park Hotellin ravintolatilan tympeässä ilmassa roikkuu jotain jännittynyttä, enkä tarkoita nyt blininkäryä tai kahden erilaisen ihmisryhmän kohtaamisen aieuttamaa kitkaa.
Trio alkaa soittaa.
Ääni on suurempi, voimakkaampi. Yksi syy tähän on McGregorin uusi 1950-luvun puoliakustinen jazz-kitara, joka loihtii ilmoille samanlaista pumpulista pörinää kuin minkä Neil Young patentoi Crazy Horsen kanssa mietiskelevimmillään. Mikael Hakkarainen on vaihtanut banjon ja sähkökitaran Fenderin Jazz-bassoon, ja tukee McGregoria meditatiivisen rauhallisin bassolinjoin. Kolminaisuuden täydentää veli Tuomas, jonka soitossa on jazz-muusikon herkkyyttä ja monipuolisuutta.
Rauhallista, verkkaista, tilavaa. Särön ja pehmeän kontrasteja, valoa ja tummaa. Nämä miehet ymmärtävät tilan ja hiljaisuuden merkityksen. Silloin tällöin McGregor vaihtaa kitaran Wurlitzerin sähköpianoon.
Musiikki ei ole ainoa mikä on uudistunut, sillä sanoissakin on enemmän painoa, enemmän särmää. Etenkin eräs uusi laulu saa höristämään korviaan, sillä McGregor puhuu siinä tämän ajan tapahtumista tämän ajan sanoin. Hätkähdyttävän suorin termein.
Kappale on nimeltään Mustalaisten tanssi, ja sen sisällä on pari ristiävää teemaa, jotka kuitenkin loppupeleissä tukevat toisiaan. Tavallaan McGregor jatkaa siinä jo Kasparin lyriikoissa käsiteltyä feeniksmäisen ylösnousemuksen tematiikkaa, mutta nyt siihen liittyy muukalaisuuden käsite, näkyväksi tuleminen uudenlaisessa tilanteessa. Lähteminen ja tuleminen, kuolema ja ylösnousemus.
Ensimmäisessä säkeistössä kertoja hautaa edellisen elämänsä, kuuntelee kun hiekka ropisee arkun kanteen. Lippu nostetaan salkoon ja laulut lauletaan.
Vai ovatko ne sittenkin matkalippuja jotka nostetaan tiskiltä? Mitä pidemmälle kappale menee, sitä selkeämmin paljastuu, että kertoja on joku, joka on joutunut jättämään kotinsa ja löytämään itsensä aivan uudenlaisesta tilanteesta. Kertosäe avaa yhteydet moneen suuntaan: “Tuntemattomasta / Olemme kutsun kuulleet / Tuntemattomasta / Olemme tänne tulleet / Ota kädestä kiinni kun / Mustalainen tanssii”.
”Mustalainen”. Lauluntekijän valitsema termi on mielenkiintoinen, ja nerokas.
Jos ajattelemme pari vuosikymmentä taaksepäin, olivat mustalaiset Suomessa niitä selkeimpiä rasismin maalitauluja, aina duunarien taukohuoneista ja kotiäitien pesutuvista Pulttiboisin sketsihuumoria myöten. Mustalaisia pelättiin ja halveksuttiin, heillä peloiteltiin lapsia. Tämä kulttuurisesti hyväksytty mustalaisviha on omalla tavallaan nykyisen maahanmuuttokriittisyyden taustalla, sen pahan siemenen kukinto. Paradoksi on toki se, että kun ajattelee pari kolme vuosikymmentä siitäkin taaksepäin, ovat mustalaiset juutalaisten ohelle se toiseksi vainotuin kansanosa, jota keskitysleirien uuneissa poltetaan.
“Mustalainen”. Jos sana sisältää määreen “musta”, ja venyy sen kautta tähän päivään ja sen ennakkoluuloihin. Mustalaisesta ei ole pitkä matka “mutiaiseen”, “muukalaiseen”. Samaa sakkia kaikki. Musta mikä musta. Muukalainen mikä muukalainen.
Mikä nimi se McGregorkin oikein on?
”Olen peruskansalainen / aivan tavallinen / silti kun soittaa kerran saan / Ja turhat puheet jätän taa / Joo, minä lähden laulamaan”, laulaa McGregor. Sana ”perus” särähtää korvaan, eikä sattumalta. McGregor taiteilee tietoisesti käsitteiden välisellä vaijerilla, niinkun taiteilijan pitää. McGregor riuhtaisee termin pois Persujen käsistä, ja sanoo itse olevansa ”peruskansalainen”. Soveltaa sitä jokaiseen afrikkalaiseen, joka bussejamme ajaa tai Lähi-idästä tulleeseen, joka pizzojamme paistaa. Jättää turhat puheet taa, ja keskittyy työhönsä: lähtee laulamaan.
Tämä on vahvaa tekstiä. Se, että McGregor kääntää vihapuheet lauluksi ja tanssiksi, on kenties vielä rohkeampaa kuin hänen ensilevyjensä lapsenomainen animismi. McGregor, tietoisena omasta muukalaisuudestaan suomalaisen äidin ja englantilaisen isän poikana, ojentaa käden ja pyytää tanssiin. Kääntää toisen posken poliittisessa ilmastossa, jossa pizzerian työntekijän ampuneelle miehelle ehdotetaan ”leikkisästi” mitalia sosiaalisessa mediassa, vielä vaalivoiton saaneen puolueen paikallisjäsenen toimesta.
Julia Kristeva on kirjoittanut, että todellisen muutoksen jossain kulttuurikentässä saa aikaan vain ihminen, joka tulee tuon kulttuurikentän ulkopuolelta; oppii sen lait ja säännöt, mutta pystyy muuttamaan niitä, koska on nähnyt ja kokenut ne ulkopuolisena, muukalaisena.
Siksi meidän tulevaisuutemme ja toivomme on McGregorin kaltaisten muukalaisten käsissä. Ihmisten, joiden koti ei ole missään, mutta jotka ovat päättäneet olosuhteidensa pakottamana asua meidän keskellämme. Eräänlaisten nykypäivän mustalaisten, jos asiaa oikein ajattelee. Kun kysyn McGregorilta asiasta, kertoo hän aihetta sivuavan anekdootin. Kävellessään lapsena suomalaisen äitinsä kanssa Porissa oli McGregor kohdannut mustalaisia, jotka olivat kohdelleet häntä kuin omaansa. Kehuneet hänen äidilleen pojan tummaa tukkaa ja ruskeita silmiä. Ojentaneet hänelle käden, taputtaneet päähän. Tunnistaneet toisen muukalaisen.
Nyt hän ojentaa sinulle kättään. Tartu siihen. Tartu ja kuuntele.
”Kerran piilouduin elämäni taakse / Kuuntelin kapinaa / Hiekan rapinaa / Sitten arkku nostettiin / Kulta laskettiin / Huntu siirrettiin / Kivi vierähti”, menee kolmas säkeistö.
McGregor sekoittaa henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen, ja lataa sen alle vielä ylösnousemuksen, tyhjän haudan mysteerin. Ajatus ohjautuu haudan suulta vierähtävän kiven johdattelemana siihen vainottuun maattomaan mieheen, joka johti omanlaista kapinaansa. Oman aikansa mustalaiseen, maankiertäjään ja esimerkillään opettajaan. Joka kansajoukkojen painostusten ja ennakkoluulojen takia tuomittiin ja ristiinnaulittiin. Eräänlainen rasimin ja pelon ilmapiirin uhri hänkin, tavallaan.
“Tuntemattomasta / Olemme kutsun kuulleet / Tuntemattomasta / Olemme tänne tulleet / Ota kädestä kiinni kun / Mustalainen tanssii”
McGregor itse on moderni mustalainen, suomen ja englannin kielen, soolouransa ja Kasparin välissä. Englannin kansalainen, jolla on suomalaiset lapset.
McGregor ei kuitenkaan opeta, ei tuomitse. Ei saarnaa, ei julista. McGregor tekee sen minkä osaa: hän laulaa. Hänen uusissa lauluissan on kuitenkin sanomaa, niistä näkyy että hän välittää. Käpylän Park Hotellissa hänellä on päällään T-paita, jonka selässä lukee “Nothing stops a bullet like a job”. Se on vahva sanoma. Yksinkertainen, selkeä ja rohkea. Sen sanoma on sama kuin että kääntäisi toisen posken, vastaisi väkivaltaan ystävällisyydellä ja avunannolla.
Tänä Idols-kulttuurin menneisyyttää ja samoja covereita kierrättävänä aikakautena McGregor on oikea taiteilija, joka seuraa ympärillään olevaa yhteiskuntaa ja peilaa sitä lauluissaan, persoonassaan, elämässään. Se on harvinaista rohkeutta alalla, joka viihteellistyy vuosi vuodelta. Todellista kulttuurityötä. Näillä mittapuilla, ja jo tämän yhden uuden laulun ansioilla McGregor on kansallisaarre, vaikkei edes ole suomalainen, sanan perussuomalaisimmassa mielessä.
Kolmas suomenkielinen levy on tekeillä. Eräänlainen ylösnousemus on meneillään, ainakin tämän lauluntekijän kohdalla. Menkää hyvät ihmiset ja kuunnelkaa.