Tuukka Hämäläinen haluaa toivottaa blogitekstillään oikein aurinkoista ja hauskaa kevättä kaikille!
Teksti: Tuukka Hämäläinen
Ismo Alanko on sanonut, että on oikeastaan vain kaksi aihetta: rakkaus ja kuolema. Tällä kertaa sanoitusblogissa käsitellään tuota viimeksi mainittua.
Ja kun ajattelen kuolemaa
ajattelen sitä,
mitä saanut en milloinkaan aikaan
ja mitenkä minua huomenna soitetaan
– uruilla unholaan…
Unholan urut, san. Kaarle Viikate (Unholan urut, 2005)
Kuolemasta on tehty tolkuttomasti kappaleita joissa useissa kuolema mainitaan ohimennen, kevytmielisemmin. Näihin hukkumisen sijaan täytyykin kysyä, mitkä kappaleet saavuttavat parhaiten sen lopullisuuden ja katoavaisuuden, mitä kuolema meille eläville merkitsee. (Emmekä lopulta voi tietää, mitä se merkitsee kuolleille.)
Kuten aiemmissakin listauksissa, nämä kappaleet eivät ole mitenkään ainoat ja parhaat biisit kuolemasta, mutta sieltä parhaasta päästä kuitenkin. Hyvän kuolemasta kertovan kappaleen tunnistaa siitä kuristavasta tunteesta kurkussa, joka on tai ei ole hirttosilmukka.
1. Jarkko Martikainen – Kaikki me kuolemme pian
san. Jarkko Martikainen (Mierolainen, 2004)
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
–
Ja toisten jos manalle menneen kuulen,
Vähänpä viisautta siitäkään saa.
Ikuiseksi elon onneni luulen,
Kunnes mun kummullani veisataan.
Jarkko Martikaisen tuotanto on oikeastaan kuolemaa täynnä: Meitä odotellaan mullan alla, Normaalien maihinnousu, Ihana elämä, Hauskat hautajaiset, Isäni elämä, teot ja kirjoitukset, sekä lukuisia muita tulee mieleen. Martikaisen ensimmäisen sooloalbumin herkkää Kaikki me kuolemme pian -kappaletta on kuitenkin hankala ylittää.
Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti,
Yö vie haaveilijan.
Hetkisen ihminen elämään ehtii,
Kaikki me kuolemme pian.
Sanoituksessa ei ole mitään ihmeellistä temppua tai edes poikkeuksellista taidokkuutta, vaan se toimii yksinkertaisella rehellisyydellään. Kuolema se meillä on kaikilla edessä, enemmin tai myöhemmin – ”toivotaan et’ myöhemmin”, kuten Samae Koskinen laulaa.
2. Patti Smith – Gone Again
san. Patti Smith (Gone Again, 1996)
Hey now man’s own kin
we commend into the wind
grateful arms grateful limbs
grateful soul he’s gone again
Patti Smith kirjoitti Gone Again -albumin miehensä Fred Smithin, veljensä Toddin ja kiipparistinsa Richard Sohlin kuolemien jälkeen ja palasi sen myötä muusikonuralleen vuonna 1996. Nimikkobiisi on oikeastaan vain esimerkki albumin kokonaisuudesta, sillä myös My Madrigal, Farewell Reel ja Kurt Cobainin kuolemaan viittaava About a Boy kertovat selvästi kuolemasta.
one last breath
the sky is high
the hungry earth
the empty vein
the ashes rain
death’s own bed
man’s own kin
into the wind
one last breath
hole in life
love knot tied
Gone Again on kirjoitettu Patti Smithille tyypilliseen tapaan suorapuheisuuden ja metaforien välillä tanssahdellen. Biisin tekijöissä mainitaan myös Fred Smithille, joka ilmeisesti sävelsi ainakin osan kappaleesta. Tällä tapaa menetetyn ihmisen henki leijailee albumin yllä hyvin konkreettisesti.
Kuolema-aiheisena teemalevynä Gone Again on sukua Lou Reedin Magic and Loss -albumille (1992). Molempien taustalla ovat vaikuttaneet todelliset menetykset, mutta albumi kasvaa sanoituksineen todellisuutta suuremmaksi.
3. Ismo Alanko – Hetki hautausmaalla
san. Ismo Alanko (Kun Suomi putos puusta, 1990)
Mä tuijotan kiveä, jossa seisoo kuolleen toverini nimi.
Tänne mä päädyn itsekin, vaikka kuinka riuhtoisin.
Hänen nauravat kasvonsa mätänevät, kouransa maatuvat.
Ja vaikka se kalvoi se tuhannen markkaa, niin enää ei tunnu missään.
Ismo Alangon esikoislevyn ylenkatsottu Hetki hautausmaalla tiivistää sen, kuinka kuolema meille näyttäytyy ja muistuttaa olemassaolostaan. Laulun puhuja ei niinkään haikaile menetetyn ystävänsä perään, kuin suree omaa tulevaa kuolemaansa – mikä kulminoituu viimeisessä säkeistössä hautakiveen hakatun nimen vaihtuessa.
Sekin, että vanhat velat eivät enää kuolleita kaivele voidaan ymmärtää siten, ettei saatavilla ole niin paljon väliä elämän aikanakaan. Tässä piilee kuitenkin kyynisyyden ansa: Eikö millään ole mitään väliä?
Ne tuhannet kauniit päivät kuulin katkeruuden ääntä.
Mä omaa mieltäni tuijotin, ajalle hävisin.
Nyt mun kalpeat kasvoni mätänevät, luuni maatuvat.
Ja vaikka se kalvoi se tuhannen markkaa, niin enää ei tunnu missään.
Mä tuijotan kiveä, jossa seisoo mun kuolleen ruumiini nimi.
Alangolla on kyllä muitakin loistavia kuolemabiisejä, kuten Aika kuolla ja Hassisen Koneen Pelko. Ne kuitenkin kalpenevat jo sovitukseltaan Hetki hautausmaalla -kappaleen alastomalle karuudelle.
4. CMX – Kättenpäällepanijat
san. A. W. Yrjänä (Iäti, 2010)
Olet poissa ja minä en käsitä mitään
tämä maailma on vieras ja mykkä
Minä kaipaan luoksesi hiljaisuuteen
niinkuin sade kaipaa vettä
niinkuin tuuli kaipaa ilmaa,
peto yötä, sanat huulia
Kuten Martikaisen kohdalla, myös A. W. Yrjänän kirjallisessa tuotannossa kuolemalla on suuri rooli. CMX:n toistaiseksi viimeisimmältä levyltä nousee huomaamaton kappale Kättenpäällepanijat, joka ansioituu menetyksen ja murheen kuvauksessaan. En ole mitenkään vakuuttunut, että Yrjänä on tarkoittanut kappaleen kertovan ensisijaisesti kuolemasta, mutta tekijän intentioilla ei tarvitse olla mitään merkitystä tulkinnan kannalta. (CMX:ltä täytyy nostaa esiin myös Vainajala! – Verkkoherra huom.)
Murhe niin kuin aisti on
yli muiden aistien, se huutaa:
näihin juhliin kutsuttakoon
kaikki mikä kerran katoaa
5. Blue Öyster Cult – (Don’t Fear) The Reaper
San. Buck Dharma (Agents of Fortune, 1976)
All our times have come
Here but now they’re gone
Seasons don’t fear the reaper
Nor do the wind, the sun or the rain
We can be like they are
Kuolemaa ei voi käsitellä aiheena huomioimatta laajaa kuoleman ihannointiin keskittynyttä lyyristä perinnettä. Blue Öyster Cultin (Don’t Fear) The Reaper on tästä hyvä esimerkki, mutta yhtä hyvin voitaisi käsitellä Metallican Fade to Blackia tai The Doorsin The Endiä (jos se tulkittaisiin viittavaan kuolemaan, mikä ei tosin ole Jim Morrisonin alkuperäinen tarkoitus).
Tämän perinteen kappaleisiin kuuluu se, että kuolema nähdään jonkinlaisena vapautuksena. Tämä on usein oikeutus kaikenlaiselle itsetuhoiselle käyttäytymiselle heroiinista ranteiden viiltelyyn.
Valentine is done
Here but now they’re gone
Romeo and Juliet
Are together in eternity
Romeo and Juliet
40,000 men and women everyday (Like Romeo and Juliet)
40,000 men and women everyday (Redefine happiness)
Another 40,000 coming everyday (We can be like they are)
Romeo ja Julia -viittaus BÖC:n kappaleessa ei ole sekään mitenkään harvinainen. Rakastavaisten yhteenpaluulla on helppo motivoida kuoleman ihannointia. Samasta on kyse HIMin Join Me In Deathissa.
Ihannoivien kappaleiden ongelma on kuitenkin siinä, että ne missaavat koko kuoleman lopullisuuden ja suhtautuvat ylenkatsoen siihen mahdollisuuteen, että kuolema todella olisi kaiken loppu. Sekularisoituneessa yhteiskunnassa tämä on kuitenkin yleinen linja, eivätkä monet seurakuntiin kuuluvatkaan usko vakaasti kuolemanjälkeiseen elämään. Jos kaikki loppuu viimeiseen henkäykseen, niin kuoleman ihannointi alkaa tuntua vähän kolkolta.
Kuolemasta on kirjoitettu monia, monia hienoja kappaleita, joita ei tässä nyt ole mainittu. Tom Waitsin No One Knows I’m Gone sekä Come on Up to the House, Televisionin Torn Curtain, Rushin Afterimage, Kauko Röyhkän Observatorion mäellä, Kansasin Dust in the Wind ja Pearl Jamin Man of the Hour tulevat heti mieleen.
No one leaves you
When you live in their heart and mind
And no one dies
They just move to the other side
When we’re gone
Watch the world simply carry on
We live on laughing and in no pain
We’ll stay and be happy
With those who have loved us today
Estonia, san. Steve Hogarth (This Strange Engine, 1997)