Suuri Höstfest-erikoinen: Jyväskylän festivaaliylpeys on parasta valohoitoa synkän syksyn keskellä

Mikael Mattila (Teksti-TV 666)

Höstfest
Ilokivi, Jyväskylä
10.–11.10.2014

Teksti: Mikael Mattila

Jyväskylä on kiva kaupunki. Siellä on paljon mäkiä, puita ja vettä. Ja divareita. Siellä on myös varsin käytännöllinen ylioppilastalo Ilokivi. Käytännöllinen se on siksi, että siellä voi kuunnella rokkia kahdessa kerroksessa, ja jopa sen ulkopuolella. Tästähän erinäisten rokkitapahtumien järjestäjät tykkäävät.

Siksi paikallista kulttuuripuuhaa ansiokkaasti näkyväksi tekevä Hear Ry on Höstfest-karkeloineen viihtynyt paikassa jo vuodesta 2008 ja pysyvästi vuodesta 2011. Vuotta aikaisemmin se aktualisoitui Ruma-klubilla, sikäli kun tämä sivuhuomio itse tapahtuman luonteelle sen kummempaa relevanssia antaa.

Höstfest on kiva festivaali. Riemastuttavinta kaksipäiväisessä tapahtumassa on se, ettei se ole koskaan kahlinnut itseään ”pelkäksi” rokkitapahtumaksi. Sellaiset festivaalit, joilla tarjoillaan samanaikaisesti vaikkapa Teksti-TV 666:n ärhäkkää kaikugaragea ja belgialaisen Dolphins into the Futuren elektroakustista, nykysäveltäjä Karlheinz Stockhausenin nauhakollaaseja muistuttavaa äänimaisemaa, ovat harvassa. Tällaiseen diversiteettiin kykenee korkeintaan ehkä Flow, joka on täysin eri mittapuun tapahtuma.

Suomen sympaattisen pienimuotoisista pop-piireistä kertoo kuitenkin se, että monet Suvilahden auringossa tuhatpäisen yleisön saaneet aktit ovat tuttuja nimiä myös Ilokiven lavoilta.

Höstfest on siis noussut perustavanlaatuiseen asemaan suomalaisessa pop-syksyssä. Tampereellahan on toki Monsters of Pop, mutta sitä kantava ajankohtaisuuden itsepäinen maksiimi ei aina ole ollut laadun tae, kuten esimerkiksi tänä vuonna. Saman kaupungin Lost in Music on jo ajat sitten pöhöttynyt levy-yhtiöagenttien selkääntaputtelukekkeriksi, jolta on turha etsiä ainakaan taiteellisia riskejä. Helsingissä puolestaan ei isompia tapahtumia syksyisin juuri ole (poislukien tämän vuoden Supermassive), mikä on toisaalta hyvä: tervehdin jokaista pääkaupungin ulkopuolella järjestettävää underground-tapahtumaa ilolla.

Höstfestin nerokkuus piilee siis sen ainutlaatuisuudessa. Vastaavien tapahtumien puuttuessa Jyväskylässä on voitu paineetta rakentaa vuodesta toiseen kokonaisuuksia, jotka ovat olleet kotimaisen – ja miksei kansainvälisenkin – vaihtoehtomusiikin juhlaa.

Esimerkiksi viime vuonna vetonauloina toimivat Radiopuhelimet ja Can Can Heads sekä japanilaissaksalaisen avantgarden suurvisiiri, Canista tuttu Damo Suzuki. Tänä vuonna institutionaalista puolta edustivat muiden muassa Circle, Kemialliset ystävät ja Ville Leinonen mahdollisten tulevaisuuden tekijöiden koostuessa ainakin mainitusta Teksti-TV 666:sta sekä folklaulaja Nicolas Kivilinnasta.

Order of the Living tulkitsi Terry Rileyta suurella sydämellä.
Order of the Living tulkitsi Terry Rileyta suurella sydämellä.

Tämän vuoden Höstfest oli vastuussa yhdestä vuoden tärkeimmistä kulttuuriteoista: monenkirjava paikallisprogeyhtye Order of the Living soitti festivaalin ensimmäisenä aktina niinkin vaatimattoman uvertyyrin kuin Terry Rileyn kenties klassisimman teoksen In C.

13-päisen orkesterin soinnissa oli poikkeuksellista rikkautta. Se ohjasi vuonna 1964 sävellettyä, vajaan tunnin verran versonutta äänirihmastoa dynamiikantajulla, joka toimi paikoin jopa paremmin kuin Rileyn ja hänen orkesterinsa alkuperäisäänite vuodelta 1968. Sävellys koostuu 53:sta erimittaisesta fraasista, jota kukin orkesterin jäsen voi toistaa haluamansa mukaan, mutta tarkoituksena on kuitenkin edetä lineaarisesti alusta loppuun.

Ikuiselta Sisyfoksen työltä vaikuttava ääniveistos kehittyykin mitä monimutkaisimmaksi shakkipeliksi, joka luo yksinkertaisilla työkaluilla pökerryttävän tiheän ja levottoman kaaren.

Order of the Livingin näennäisen staattisen äänikuvan yksityiskohtainen seuraaminen muodostui lopulta miltei mahdottomaksi – yhtä vaikeaa lienee television lumisadepartikkeleiden tai tuulessa huojuvan puun lehtien liikkeen yksittäinen paikantaminen. Viisainta oli vain keskittyä kokonaisuuden hitaaseen kehittymiseen ja siihen, miten ensin selkeän duurivoittoiselta vaikuttava sävelkieli vääristyi polyrytmiseksi ja -tonaaliseksi juurakoksi. Välillä takarivin saksofonisektio pelotteli äkkinäisillä crescendoillaan, mutta palasi äkkiä ruotuunsa. Myös basistin mielipuolisen sitkeä takertuminen yhteen c-ääneen oli yksinkertaisesti nerokasta. Pakahduttavan upeaa musiikkia.

Samankaltaista ”tylsän” musiikin filosofiaa toteutti lauantaina alkuillasta myös Antti Tolvi, tuo kotimaisen hämyfolk-veljesparin toinen puolisko. Korgin syntikasta parin pedaalin läpi puskettu urkulillunta kuulosti kutakuinkin Fonal Recordsin hämymmän puolen käyntikortilta synnyttäen loppupuolellaan silmäluomieni ja pääni sisälle kiinnostavia aistiharhoja, mutta jäi paikka paikoin tiettyihin aihioihinsa liian pitkäksi aikaa.

Myöhemmin Tolvi hääräili Ilokiven terassilla Avaruksen riveissä, mutta tämä Suomi-psykedelian pikkujättiläinen ei täysin kasvanut maineensa veroiseksi. Ymmärrän orkesterin vapaamuotoisen ilmaisun ja levyllä se useimmiten onkin nautittavaa, mutta sinällään pehmeästi edennyt pulputus kuulosti hieman linjattomalta.

Pientä innostusta herättivät tosin synaetuvartion olemus, joka toi mieleen lähinnä arkipäivän it-firmassa, sekä rumpali Arttu Partisen hilpeä rokkistarailu. Joka tapauksessa kuusikkoa katsoi mieluummin kuin alakerran Laivuetta, joka kelvoista pitkäsoitoistaan huolimatta onnistui kuulostamaan lähinnä laiskalta Liekiltä.

Avarus – näyttää konttorilta, kuulostaa joltain muulta.
Avarus – näyttää konttorilta, kuulostaa joltain muulta.

Lauantain Tolveista toinen eli Jaakko pääsi hommiin Kemiallisten ystävien livekokoonpanossa, joka oli tällä kertaa nelijäseninen. Jan Anderzénin luotsaaman vapaan kollektiivin kappaleet ovat levyllä usein lyhyitä ja tiheitä hälyn ja melodian laitoksia, mutta elävänä se luo pitkää ja rönsyilevää aaltoilua, joka viittaa levymateriaaliin vain fragmentaarisesti.

Tämänkertainen inkarnaatio oli varsin pop: suoraviivaisia melodioita ryyditti Tolvin sangen mutkaton rumpujensoitto, joskin elävien rumpujen yhdistäminen koneellisiin arpeggioihin tuntui päälleliimatulta. Leijailu tarjoili kuitenkin välillä herkullisia ja jopa hauskoja jippoja, mikä nosti keikan yhdeksi festivaalin parhaista. Sen aikana levoton yleisökin viitsi hetkeksi rauhoittua.

Mutta takaisin perjantaihin. Pienessä nosteessa oleva tamperelaisnuorukainen Nicolas Kivilinna innosti yläkerran väkeä, mutta oli erinomainen vasta keikkansa lopussa. Sketsinä heitetty, Juicen Napoleonin mopo -sapluunaan sorvattu paaviaiheinen riimittely onnistui naurattamaan, ja Eino Leinon Rauhattoman rukoukseen sävelletty rokkiveto oli edelleen huikea.

Yläkerran hykerryttävimmästä esityksestä vastasi kuitenkin monitoimirumpali Alpo Nummelinin Alpo 86. Wrestlingpainijamaista karismaa huokuva herrasmies oli vienyt anssikelailun vieläkin pidemmälle yhdistämällä Journey-henkisen AOR-rehvastelun saman aikakauden italopoppiin. Ehtaa ajan hengen mukaista, pöhköä kasarifantasiaa siis, mutta jotenkin nerokkaasti.

Erikoismusiikista vastasivat fantastisen jyrkkää puuhastelua tuutannut Häkki sekä tekotaiteen ja perustellun hämmennyksen välillä vaappunut Running. Ensin mainittu koostuu kotimaisen möykän Jaakko Vanhalasta ja Pentti Dassumista, joten loistokkuus ei yllätä.

Häkin äänikäristely kasvoi hiljalleen kohti lopun alataajuusmyrskyjä, kun taas Running runnoi esityksensä alusta loppuun jyrkkää bassoväkivaltaa. Välillä möykän syövereistä samplattiin räppäri Paperi T:n aforismeja sekä jamaikanmurteista sadattelua. Ennen kaikkea esitys oli performanssi: duon paidattomampi ja pitkätukkaisempi osapuoli Teemu Iltola keskittyi lähinnä ympäri juoksenteluun kuin soittamiseen, mikä sai pohtimaan, koostuiko mahdollisesti kaikki äänellinen anti vain yhdestä, etukäteen koodatusta mp3:sta.

Olin valmistautunut sulattelemaan Häkin harsh noisea tovin verran Astrid Swanin tahtiin, mutta harmillisesti molemmat pitivät settinsä varsin tiiviinä ja show jäi välistä. Swanin viimeisin albumi oli kuitenkin parhaimmillaan varsin erinomaista, Sufjan Stevensin, Maritta Kuulan ja jopa glam-Bowien kautta koukkaavaa taidepoppia, ja hän olisi varmasti ollut kiinnostavampaa seurattavaa kuin alakerran seuraava nimi, elektrotaustojen päälle hajamielisesti tulkinnut ruotsalaisvieras Molly Nilsson.

Perjantain päätös samalla lavalla oli kuitenkin fantastinen: Ville Pirisen Steel Mammoth -spinoff Garfield Steel oli vihdoin saanut pähkähullun ydintuhoboogiensa livekuntoon. Se ei eronnut liiaksi emobändinsä rynnistyksestä, tosin projekti sisälsi enemmän circlemäistä karnevalismia ja psykedeliaa. Se syntyi Noora Federleyn syntikkaulinoista sekä basisti Lari Aaltosen ajoittaisista trumpettilurituksista.

Lopussa Pirinen sonnustautui maailman hienoimpaan marjapoimurilakkiin ja coveroi encoressa Digitaalimiesten kappaleen Vaikeudet taakse jää. A cappellana vedetyssä autocoveroinnissa oli virsimäistä hartautta. Kuin toivonpilkahdus runnellun laskeuman keskellä.

Garfield Steelin päähine lienee ydintuhon kestävää sorttia.
Garfield Steelin päähine lienee ydintuhon kestävää sorttia.

Höstfest kierrättää kestostarojaan, mutta onneksi starat ovat tarpeeksi nokkelia kehittelemään itselleen muutakin soitettavaa. Lauantai-iltapäivänä järjestetyllä Vakiopaineen päiväklubilla esiintyi Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo, paitsi että kuten tiedämme, kuopattiin bändi viime vuonna. Nyt se esiintyi Inariveljien muodossa esittäen etupäässä karjalaisia kansanlauluja ja kuulostaen villeimmillään länsiafrikkalaiselta aavikkorockilta.

Jytärockin kohupariskunta, myös Hullu & Haisi -nimellä konsertoiva Jukka Nousiainen ja Sini Mäenpää oli soluttautunut päiväklubin päättäneeseen superbändi Pettusville Alabamaan, jonka siististi nukkavieru jurnutus rakentui lisäksi Mikko Siltasesta (muun muassa Räjäyttäjät & Talmud Beach) sekä Petri Hannuksesta (Jolly Jumpers). Myöhemmin Ilokivessä Nousiaisen ja Mäenpään duo täydentyi basisti Maria Mattilalla Jukka & Jytämimmien muodossa. Piirit ovat pienet ja yhteydet monimutkaisia. Onneksi meno on kova.

Päiväklubilla soitti myös kitarafolkkari Petrus Piironen, joka tosin jäi kuulematta. Soundchek toi mieleen John McGregorin, mikä ei ole huono juttu.

Ilokiven lauantai-ilta koostui psykedelian ja rokkiräjähtelyn lisäksi toisesta kulttuuriteosta: 13. vuoden aikana työstetty It’s Not Repetition, It’s Discipline -niminen dokumentti The Fallista ja sen eksentrisestä nokkamiehestä Mark E. Smithistä. Tanskalaisten Fall-fanien kengännauhabudjetilla kokoon parsima elokuva on pahimmillaan kelvottoman huonolaatuinen, parhaimmillaan oivaltava. Hyvin pitkälti juuri kuten käsittelemänsä bändi. Se vierittää kameran eteen varsin arvovaltaisiakin puhuvia päitä, kuten Sonic Youthin Thurston Mooren ja punkpaavi Henry Rollinsin.

Kaikkein viisaimpia dokkarissa kuitenkin puhuu radio-dj John Peel, jonka suurin huolenaihe on, mitä tapahtuu jos Fall hajoaa ennen hänen kuolemaansa. Pelko oli turha: hän itse on soitellut tuonpuoleisen levyjä jo kymmenisen vuotta, mutta monenlaisia substansseja käyttänyt manchesterilaiskolli Smith känisee yhä.

Mutta niin, se rokkiräjähtely. Yläkerrassa The Splits oli yhtä pirteä ja sopivan romuluinen kuin aina, joskin rumpalilla näytti olevan huono päivä. Tämä ei niinkään yleisöä haitannut, mutta bändin keskinäinen kinailu pisti hieman kuumottamaan.

Hengästyttävän hehkutuksen ympäröimä Teksti-TV 666 on tuntunut levyltä kuultuna yliarvostetulta: sen soundi on kieltämättä tällä hetkellä omaperäinen, mutta habituksessa on ollut eräänlainen laskelmoinnin ja varmistelun maku. Sen lisäksi, että Piritori-knoppailu on muuttunut viimeistään nyt banaaliksi, on se mallintanut vaikutteistaan (esimerkiksi kraut-nakutuksesta ja autotallisäröistä) liian vaarattoman kokonaisuuden. Livenä yhtye oli kuitenkin positiivinen yllätys. Kappaleet eivät tuntuneet yhtä väkinäisiltä, joskin kitarariehumisia oli taidettu muutaman kerran treenata peilin edessä.

Helsinkiläisten yritys jäi kuitenkin yritykseksi, kun verrokkeina olivat täydellinen Circle ja armottoman kova Jukka & Jytämimmit.

Porilaisesta karnevaalista on vaikea keksiä enempää ylisanoja, joten päädyn mukailemaan keikan jälkeen kuultua: Circlen ei tulisi enää esiintyä maapallolla, vaan pikemminkin Linnunradan ytimessä. Niin suuri on sen energia. Toistakymmentä Circle-keikkaa nähneenä voisin moittia bändiä liian vakiintuneesta settilistasta, mutta minä olenkin poikkeustapaus. Ensisijaista on, että mahdollisimman moni asiaan vihkiytymätönkin tulee tietoiseksi Circlen ylivertaisuudesta. Enkä voinut olla hyppimättä euforisesti, kun Beer and Ribsin tai Vaelluksen kaltaiset tennarirokkianthemit iskeytyivät valonnopeudella rokkiklubilta katon läpi sateenkaaren spektrissä kimaltelevaksi tähtivyöksi Jyväskylän harjun ylle.

Mika Rättö manaa, kiljuu ja siunaa. Jussi Lehtisalo voimistelee bassonsa kanssa jatkuvassa euforiassa. Tomi Leppäsen rumpusetistä hajoaa jokin, ja hän katoaa hetkeksi takahuoneeseen. Palaa takaisin, lyö fillin ja Murheenkryyni jatkuu valtavana. Janne Westerlund on klassisen vakava mutta luotettava. Jääskeläset Pekka ja Julius päivystävät laidoilla, kuten aina. Maailman paras bändi. Edelleen.

Circlen Jussi Lehtisalon ja Tomi Leppäsen meditaatiohetki elämää suurempien kiitojen välissä.
Circlen Jussi Lehtisalon ja Tomi Leppäsen meditaatiohetki elämää suurempien kiitojen välissä.

Rokkispektaakkeleiden välissä yläkerrassa esiintynyttä, Circlen kanssa päällekäin aloittanutta Ville Leinosta kävi hieman sääliksi. Ilmeisesti hän sai kuitenkin ansaitsemansa yleisön ja oli tehnyt viisaasti, kun ei omistanutkaan settiään nihilistiselle runnomiselle tai muulle viime vuosina tavaramerkiksi muodostuneelle avantgardelle. Moinen olisi Circlen jälkeen saattanut olla tahditonta.

Sen sijaan hän esitti ”Köpin” kanssa satsin uusia, ihan tavallisia iskelmälauluja. Ne eivät ensikuulemalta kuulostaneet kovinkaan vahvoilta, mutta tyylillisesti Leinonen oli hyvä hengähdys ennen loppusuoraa.

Jukka & Jytämimmit on instrumentaatioltaan Nousiaisen tunnetuimman koplan, Räjäyttäjien, synonyymi. Basisti Mattila ja rumpali Mäenpää poikkeavat kuitenkin Mikko Siltasesta ja Alex Reedista niin paljon, että bändit ovat tyystin erilaisia. Molempien vaikutus on kuitenkin, noh, räjäyttävä.

Nousiaisen Huonoa seuraa -levyn soolokappaleet soivat rujompina ja primitiivisempinä, mutta silti viehättävän iskelmällisinä ja melodisina. Kuin Stooges soittamassa Kasevaa. Kuvittelin Circlen tyhjentäneen Ilokiven energiapajatson lopullisesti, mutta jostakin Jytämmimit kykeni tahkoamaan vielä yhden satsin jättipotteja. Sellaisia, jotka maksetaan markoissa.

Ensi vuonna Ilokivi menee perusteelliseen remonttiin. Se tarkoittaa, että Höstfestin tulevaisuus on vaakalaudalla. Vielä ei ole tietoa, loppuuko se nykyisessä muodossaan kokonaan vai siirtyykö se jonnekin muualle. Olisi suuri sääli, jos kaupungin syksy jäisi ilman tällaista piristävää uskomattoman kirjavaa pop-tapahtumaa. Se on paikallisylpeys. Kolmen maissa aamuyöllä Ilokiven pihalla sumusateessa päässäni oli lähinnä yksi ajatus: tänne on päästävä uudestaan. Hattu pois päästä, olipahan festarit.

Jukka ja Jytämimmit räjäytti yleisön vielä kerran.
Jukka ja Jytämimmit räjäytti yleisön vielä kerran.