Mitä on odotettavissa Anna Calvin maaliskuiselta Tavastian-keikalta? Ota aiheeseen tuntumaa Taneli Hermusen keikka-arvion avulla.
Teksti ja kuvat: Taneli Hermunen
Anna Calvi, I Have A Tribe
Teatro Lara, Madrid
11.12.2013
Vuonna 1880 Madridin Malasañaan valmistunut Teatro Lara on kuin suoraan Anna Calvin levyn kansivihkosta. Romanttisesti rähjäytyneen teatterin värimaailmaa hallitsevat kullattu metalli, valkoiset puulistat sekä kaikkialle vuotava tulipunainen sametti.
Lämmittelijänä toimii dublinilainen I Have A Tribe, joka kuulostaa vähän siltä kuin Rufus Wainwright olisi pakotettu ulos hienoilta manhattanilaisilta coctail-kutsuilta istumaan paikalliseen irkkupubiin tilittämään itsetunto-ongelmistaan. Siis vaivaannuttavalta. Yritän keskittyä tunteikkaaseen vuodatukseen, mutta en pysty – näen lavan kohonneen sivukankaan takaa neiti Calvin Telecasterin, joka siellä jo malttamattomasti lipoo kaikkia kuutta kieltään.
Pian illan tähti kaappaa kitaran mukaansa ja astelee mustissa korkokengissä sekä tulenpunaisessa silkkipaidassa penkkirivistöjemme eteen. Vaikka visuaalisesti Teatro Lara on kuin Calvin seuraavasta musiikkivideosta, on se hänen kolmihenkisella taustayhtyeelleen soundillisesti haastava. Salin akustiikka kun on suunniteltu alun perin ilman vahvistimia puhuvien näyttelijöiden ehdoilla.
Niinpä erityisesti rumpalin on pakko malttaa mielensä ja olla paiskomatta sydämensä kyllyydestä. Tämä syö auttamatta Elizan ja Desiren kaltaisten railakkaaseen E-Street Band -komppiin luottavien kappaleiden iskevyyttä. Näin varsinkin, kun rummut tarjoillaan tänä iltana hyvin lähes ilman minkäänlaista kaiutusta.
Toisaalta salin ansiosta ne vihoviimeisetkin huokaukset ja kilkahdukset kuuluvat selvästi aina katonrajaan asti. Näin käy mykistävin tuloksin esimerkiksi illan kohokohdaksi nousevassa, soolona esitetyssä Fire-coverissa sekä hienosti Morricone-tunnelmaa hyödyntävässä Love Won’t Be Leavingissä.
Vaikka etukäteen parempana pitämäni debyyttilevyn dramaattiset melodiat vakuuttavat, ovat One Breath -uutuuslevyn rauhallisemmat kappaleet niitä, joista löydän konsertin aikana aivan uusia puolia. Piece by Piece ei olekaan tylsä vaan kauniina vainiona avautuvan kertosäkeen kruunaama helmi. Sing to Men James Bond -swingi toimi loistavasti ilman levyn suurta tuotantoakin, ja Carry Me Overin levyllä tyhjänpäiväiseltä vaikuttava väliosa täyttyy luontevasti Calvin kitaran uljaaseen kaikuun ja kierrätykseen.
On nimittäin selvää, että konsertin vaikuttavimmat hetket vietetään juuri Calvin Telecasterin konserttisalin joka nurkan täyttävän soundin parissa. Mitä syvemmälle kitarasoolot jatkuvat ja mitä enemmän Calvi uskaltautuu heittäytyä niiden vietäväksi, sitä selvemmin hänen kasvonsa vääntyvät lavan sulattavien valojen alla kuin Coppolan Draculan noidutuilla morsiamilla ikään.
Jos tulevalta Helsingin-keikalta voisi jotain toivoa, olisi se varmasti, että Calvi viettäisi Tavastialla mahdollisimman paljon aikaa näillä kitaransa maalaamilla, hämärillä ja hieman arvaamattomilla sivukujilla.
1. Suzanne And I
2. Eliza
3. Suddenly
4. Sing to Me
5. Cry
6. First We Kiss
7. I’ll Be Your Man
8. Piece by Piece
9. Carry Me Over
10. Fire (Cover: Bruce Springsteen)
11. Desire
12. Love Won’t Be Leaving
Encore:
13. Bleed in To Me
14. Jezebel (Cover: Edith Piaf)