Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Love Recordsin perustamisesta. Kun levy-yhtiö vuonna 1966 aloitettiin, nousi se nopeasti Suomen tärkeimmäksi vaihtoehtoisen ja kaupallisesti marginaalisen musiikin tarjoajaksi.
Vaihtoehtonimikkeestä huolimatta sen kiinnittämät artistit, kuten Juice Leskinen, Hurriganes, Leevi and The Leavings, Hector, Pelle Miljoona ja Rauli Badding Somerjoki, ovat tänä päivänä ne yhtyeet, jotka myös valtavirta muistaa parhaiten noilta vuosikymmeniltä.
Samanlaista asemaa on helppo pedata Asalle. Aina marginaalimusiikkiin kuuluneen helsinkiläisartistin työ suomalaiselle rapmusiikille on korvaamaton.
Hänen albuminsa eivät lyö myyntiennätyksiä, mutta aina, kun suomalaista rap-musiikkia esitellään, Asa nostetaan esiin. Jos Love Records olisi vielä pystyssä ja samassa asemassa, hän kuuluisi artistilistalle.
Hiljattain julkaistu Love on tulevaisuudessa kulttimaineesta nauttivan artistin kurkistus omiin edeltäjiinsä. Se on myös keski-ikääntyneen miehen kävely Suomen Rock’n’Roll Hall of Famen käytävillä artistin sovitellessa omaa kuvaansa heidän joukkoonsa. Lisäksi se on tärkeä arkistoprojekti tämän hetken Love Records -kultakuumeen keskellä.
Näiden lisäksi Love on huoleton rakkauslaulukokoelma – siis jotain hyvin erilaista, mistä Asa todennäköisesti muistetaan. Aikuistunut artisti ei enää kärsi nuoruusaikojensa tuskasta ja poliittisesta vimmasta.
Hän kuittaa vääryydet diplomatialla ja varoo pitämästä liikaa ääntä. Oikeuden tavoittelu on muuntunut mielenrauhan tavoitteluksi, yksin pimeässä runoileminen perhe-elämäksi.
Asa on selvästi ikääntynyt. Ja rakastunut.
“Olen nykyään aika onnellinen, se peilautuu musiikkiini. En ole pitkään aikaan kirjottanut rakkauslauluja. Nyt olen, jos näitä niiksi voi kutsua. Olen pyrkinyt tallentamaan nauhalle elämän hyviä hetkiä”, Asa kertoo.
Asa on ennenkin tehnyt rakkauslauluja, mutta hän on lähestynyt aihetta tuskan kautta. Vilpittömiä rakkaudenosoituksia kuullaan vasta nyt. Silti levy alkaa samplella: “Nämä ovat runoja, eivät rakkaudesta, vaan yhdessäolosta”.
“Rakkaus ja yhdessä oleminen kulkevat minulle käsi kädessä. Rakkaus on ehkä myyty maailmalle elokuvamaisena, suurena, räiskyvänä rakkaustarinana, vaikka rakkaus on paljon enemmän ymmärtämistä, kuuntelemista ja tavallaan rakastumisen vastakohta. Englanniksi sanotaan ’falling in love’, tiputaan rakkauteen, se on hyvin kuvaavaa”, Asa selventää.
“Rakkaus on kaikkia vallan muotoja pilkkaava asia, vallankumouksellisempaa kuin mikään muu. Oli hienoa tehdä näitä biisejä, ne eivät ainakaan omaan korvaan kuulosta liian siirappiselta lepertelyltä omasta naisesta ja lapsesta.”
Eivät kuulostakaan. Asan tyylillä on hyvin vaikeaa kuulostaa siirappiselta. Lovella lepertely on epäsuorempaa ja runollisempaa, aivan kuten monilla Love Recordsin artisteilla.
Räppärillä ei ollut selkeää visiota, mutta idea albumista oli muhinut hänen päässään jo kymmenen vuotta. Parhaat lyriikat olivat jo vuosien ajan siirtyneet kansioon X.
“Levyn työnimi oli siksi Love X. Siirsin aina ikivihreimmät runoni tähän kansioon. Mietin kuitenkin, että rokkibändi Lovexin jätkät ottaisivat tämän kuittailuna, joten nimeksi jäi Love.”
Toimiessaan vuosina 1966–79 Love Records ehti julkaista 384 albumia ja 347 singleä. Otto Donnerin ja Atte Blomin luotsaama levy-yhtiö meni lopulta konkurssiin, jolloin suurin osa artisteista siirtyi Blomin perustamalle Johanna Kustannukselle.
Universal osti katalogin oikeudet vuonna 2010 ja pitää sitä edelleen nimissään.
Love-albumi on vain osa yhtiön ympärillä pyörivää nostalgisointia. Radio Helsinki piti Loveradiota lokakuussa 2010, ja nyt Aleksi Mäkelän ohjaama yhtiöstä kertova elokuva Anna mulle lovee valmistuu alkukeväästä. Pöhinä on tulevan 50-juhlavuoden vuoksi kiitettävää.
“Muita vastaavia kuolemattomia katalogeja ei Suomessa ole. Luulen, että Universal sai kuulla tarpeeksi monesta suunnasta, että laittakaa matskua esille ja antakaa kaikkien kuulla se hienous, mikä teillä arkistoissa on”, Asa pohtii.
Myös Asalla on historia Love Recordsin kanssa. Hän on tutkinut paljon suomalaista musiikkia ja valittelee jo levyhyllynsä kokoa. Joitain Love Recordsin äänitteitä hän on perinyt, jotkut on vaivalla etsitty.
Hän puhuu kahlaamistaan arkistoista lumoutuneena ja nostaa hattua erityisesti Dave Lindholmin Sirkus-levylle, Wigwamin Hard N Hornylle, International Harvestin julkaisuille, Blues Sectionille sekä Magyarin Uusia maisemia -levylle, mistä Loven kappale Taulu on samplattu. Myös Pekka Streng saa maininnan, vaikka hänen tuotantoaan ei levyllä kuulla.
“Hyvin pieni määrä sieltä materiaalista lopulta perattiiin, musiikin indianajoneseille jäi paljon kahlattavaa. Ajan myötä nauhat hajoavat pölyksi siinä muodossa, missä ne nyt on tallennettu. Mitä aiemmin ne saadaan digitalisoitua, sitä parempana laatu säilyy. Universal kielsi digitalisoimasta kaikkea materiaalia, vaikka he olisivat saaneet materiaalit itselleen. Liittyi kai yhtiön säästämissuunnitelmiin ja tähän tämän päivän rahamaailmaan”, hän kertoo.
Arkisto todella on ilman digitalisoimista vaarassa kadota lopullisesti. Se sisältää paljon ennen julkaisematonta materiaalia, esimerkiksi Loven kolmas raita Jalanjäljet laiturilla samplaa ennen julkaisematonta Wigwamin kappaletta.
Asa on tyytyväinen, että kokoelman arvo on nyt ymmärretty. Aina ei ole ollut näin.
“Riemuitsin, kun sain käsiini Jukka Tolosen ja Pekka Pohjolan levyt. Käänsin ne toisin päin ja järkytyin: Kotiteollisuutta ja Maukka Perusjätkää oli äänitetty päälle. Soitin Hepa Halmeelle, joka soitti Maukan bändissä ja hän vastasi: ‘Joo muistan, kun kännissä naurettiin, että minkäs päälle sitä seuraavaksi vedetään’.”
Vaikka levy on Asalle henkilökohtaisesti tärkeä, on hän mielestään vain yksi arkistotyöntekijä muiden joukossa. Hän valitsi Lovelle omat lempibiisinsä, eikä pyrkinyt esittelemään kaikkia katalogin tärkeimpiä teoksia.
Räppäri toivoo muiden jatkavan hänen työtään – Loven tuotanto kuuluisi avata kaikille.
Kuvat: Minna Kallinen
Asa muistetaan usein kantaaottavuudesta ja kryptisistä sanoista. Loven huolettomuus, suoristetut rakkaudenosoitukset, kepeät samplet ja jazzahtavat melodiat ovat kaukana tästä mielikuvasta.
Jo vuoden 2011 Jou jou -albumista eteenpäin jatkunut selkeämpi ja kevyempi tyyli on selvästi tullut jäädäkseen. Sitä aiemmat albumit Punainen tiili, Leijonaa mä metsästän, Terveisiä kaaoksesta, Loppuasukas ja Via Karelia ovat poliittisempia, tummempia, vihaisempia ja monimutkaisempia.
“Jou jou oli ensimmäinen, jota voisi kutsua poprapiksi, ja olen sen jälkeen pyrkinyt pelkistetympään muotoon. Olen koettanut yksinkertaistaa räppejä, sillä pälpätyksessä on paljon sanoja”, Asa avaa.
“Jos kolme räppäriä vetää räppibiisin, monesti he eivät aina palvele samaa asiaa. Yksi saattaa räpätä hyvällä tyylillä, toinen saattaa puhua asiaa ja kolmas ei tee kumpaakaan”, hän lisää.
Uuden selkeämmän Asa-tuotannon välissä on aivokemistinen psykematka Foetida III (2012). Vaikka se sopii uuteen pelkistettyyn tyyliin ja sisältää perinteistä bändisoittoa, liikutaan lyriikoissa kolmansien silmien aukailussa ja dna:n ohjelmoinnissa.
“Foetidan nimi on Use Your Illusion, joten päätettiin lähteä syville vesille. Haluan kehittää uutta ja erilaista tematiikkaa joka levyllä. Ei vanhaa samaa paskaa halua kierrättää”, Asa raottaa.
Kansiosta X syntynyt Love on jo kymmenes Asa-nimellä julkaistu albumi. Myös muut levyt ovat pyörineet räppärin mielessä pitkään ennen niiden tekoa. Ainoana poikkeuksena on kahden vuoden takainen Rapsodia.
“Yritin päästä nauhoittamaan Love-biisejä jo muutama vuosi sitten. Tekstit olivat miltei valmiita, mutta asia viivästyi loputtomiin, joten päätin vain tehdä jonkun rap-levyn tuosta noin vain. Ideana oli se, ettei mietitä pidempään, tehdään vain jotain biisejä”, hän kertoo.
”Jou jousta lähtien räppini on ollut ihmisläheisempää, sitä ennen siinä oli paljon koukeroita. Kirjoitin kaikki päivät runoja, asuin niiden maailmassa. Menin silloin tosi diippeihin tekstieni kanssa. Loppuasukas– ja Terveisiä kaaoksesta -albumien aikoihin olin varmaan syvemmällä kuin koskaan. Olisin saattanut suuttua, jos joku olisi väittänyt musaani popräpiksi”, hän kuittaa.
“Noiden vuosien jälkeen tajusin, etten halua jättää jälkeeni liian kaksoismerkityksellisiä koukeroita, vaan tuoda rehellisyyttä ja tunteita teksteihin.”
Tosiaan, niitä Love huokuu. Terveisiä kaaoksesta ja Loppuasukas olivat synkkiä ja psykedeelisiä, maailmanloppua maalailevia rappion, päihteiden ja itseinhon tilityksiä. Asa räppäsi silloin: ”Hyvä ystävä, vakavissaan ota, päässäni pommi, sisälläni sota”.
Tietysti on upeaa, että Asa on päässyt eroon tuon ajan pimeistä ajatuksista ja nauttii elämästään. Silti teoriat kärsivän taiteilijan tarvitsemasta luomisen tuskasta nousevat pintaan.
Kriitikot hurrasivat levyjen nimeen, ja Loppuasukas voitti ansaitusti sekä yleisön arvostuksen että Emma- ja Teosto -palkinnot. Ehkä näistä syistä mielikuvat Asasta linkittyvät monella tuohon aikaan.
Ja tietysti Punaiseen tiileen. Vuonna 2001 suomirapskenen räjäyttäneen debyyttialbumin jälkeen Asa heräsi tilanteeseen, missä oli muttei halunnut olla.
“Rumban Teemu Fiilin antoi muistaakseni Punaiselle tiilelle yhden tähden. Hän koki, että levy oli vain pinnallista Amerikasta apinoitua kapinaa. (EDIT: Teemu Fiilin huomauttaa, ettei hän itse asiassa ole arvioinut Punaista tiiltä Rumbassa. Sen sijaan Markku Halme antoi albumille neljä tähteä viidestä. – toim. huom.) Aloin itsekin miettiä, ettei musiikilla ‘tasa-arvon’ huutaminen ehkä auta. Parempi on mennä jakamaan palkkansa ostarille, jos haluaa tasa-arvoa. Jos tekee levyn, missä esiintyy itse vallankumoustaistelijana ja hurskaana totuuden puolustajana ja julistaa olevansa ainoastaan hyvien asioiden puolella, saattaa jossain vaiheessa todellisuus iskeä. Musiikki on kuitenkin vain musiikkia, ja jeesustelu ei oikein sovi minulle”, hän linjaa.
”Punaisen tiilen uhostani huolimatta olemme hyvin samanlaisia ihmisiä kaikki. En usko, että elämäni eroaa huomattavasti kokoomuksen äänestäjien elämästä. Syödään, juodaan, paskotaan ja nukutaan. Jos pystyisin Alexander Stubbia haukkumalla ratkaisemaan terveydenhuoltomme huonon tason, tekisin sen, mutta kun se ei auta. Minusta Olli Immosen kirjoitus oli ihan samanlainen kuin Punaisen tiilen lyriikat. Olin valmis laittamaan kaikki poliitikot hauta-arkkuun.”
Debyytin nostaman valokeilan jälkeen Asan musiikilla vaikuttamisen halu tyrehtyi, ja hän päätti tehdä jotain, mikä on mielenkiintoista, mieltä ylistävää ja happoistakin. Nyt, 14 vuotta Punaisen tiilen ilmestymisen jälkeen, Asa on edelleen yhteiskuntakriittinen – vain hiukan kanavoidummin.
Räppäri uskoo lähivaikuttamiseen ja on mukana suorassa kansalaistoiminnassa aina, kun siihen on mahdollisuus. Love-levyllä Vasen väsynyt silmä ja Haluun olla hippi sisältävät yhteiskuntakriittisyyden elementtejä.
“Mun kaikilla levyillä on biisejä, missä on sitä vibaa. Ei se ole hävinnyt minusta. Jos lähiössämme on jokin ongelma tai luen uutisen jengiläisten hakkaamasta denasta, se mietityttää. Ne asiat eivät ratkea musiikilla, olen yrittänyt.”
Asa näkee 2000-luvun alun itsessään paljon samaa kuin tämän ajan nuorissa räppäreissä.
“Kysytään, miksi meitä kusetetaan, kuka vie meidän rahat, ja kun jengi tulee kuumottelemaan, ettei noin voi sanoa, niin ilmoitetaan ’peace and love, mä lähden rannalle’. Ihan kuin minä silloin. Jossain haastattelussa ihmeteltiin, että olen niin iloinen ja hymyileväinen, vaikka minun luulisi pomppivan poliisiautojen päällä”, hän muistelee.
”Toisinaan vieläkin sisällään haluaisi pomppia auton päällä, mutta se ei kannata. Hummerin päällä voisin pomppia ehkä vieläkin.”
Asa ei kadu tekemäänsä tuotantoa, mutta ei halua myöskään ankkuroitua siihen. Ehdotus oman musiikin, jopa uuden Loven, kuuntelemisesta saa hänet puhkumaan ja kääntyilemään hätäisesti.
Hän on kaikessa rentoudessaan äärimmäisen itsekriittinen, ja ehkä jopa siksi hän tekee nyt vähemmän alleviivaavaa räppiä – ei joudu katumaan niin pahasti myöhemmin. Jos hän ennen tilitti ja kärsi maailman epäkohdista, kärsii hän nyt sen ajan kärsimyksestään.
“Minä samalla häpeän ja koen ylpeyttä kaikista tekemistäni levyistä. Olen tyytyväinen, että tein Punaisen tiilen, mutta sellainen musa ei enää kiehdo. On yritetty tehdä isoja juttuja ilman kauhean suurta asiantuntemusta”, Asa kertoo.
“Olen sellainen, että tyrin aika paljon. Häpeän hetkiä riittää. Kun on opetellut keikoille biisejä ja on pitänyt kuunnella niitä, virheitä minä vain siellä pääasiassa kuulen. Mieluummin vaikka ajaisin nurmikkoa kun kuuntelisin omaa musaani”, hän jatkaa.
”Keikoilla niitä oppii katumaan. Siksi en mielelläni myy vanhoja levyjä keikoillani. Välillä yleisö tai bändi pyytää jotain biisiä, mikä ei sille päivälle tai ympäristöön sovi yhtään. Ymmärrän myös sen, että halutaan kokea uudelleen se hetki, kun isobroidin auton takapenkillä poltti pilveä ekan kerran ja kuunneltiin Punaista tiiltä. Se hetki on kuitenkin jo mennyt.”
Jan Zapasnikin mukaan Flow’n jatkobileiden kohokohta oli se, kun joku soitti Avaimen Roihuvuoren. Asa kuitenkin uskoo, että tämä on enemmän psykologinen tunnejuttu kuin perusteltu mielipide.
“Jos joku alkaa haukkumaan Gunnareiden Appetite for Destructionia, niin mä otan siitä nokkapokan. Se on minulle sellainen hetki.”
Kaikki tämä on selvästi aikuisen puhetta. 35-vuotias Asa on antanut jo aiemmin viitteitä ajatuksistaan ikääntymisestä.
Foetida III:lla hän räppää: ”Haluisi jokainen kunnialla ikääntyä”. Dj Polarsoulin kappaleessa Ei kompromisseja hän riimittelee: ”Keinutuolis piippu suus seteistäni päätän, must on kasvanut itseni pomo”. Kuten Love kertoo, hän katsoo nyt menneisyyteen.
Niin erikoiselta kun se ehkä tuntuukin, niin myös Asa keski-ikäistyy.
“Olen täysin keski-ikäistynyt. Katson nuoria busseissa, ja pidän heitä törkeinä ja vaarallisina. En tykkää heistä yhtään”, hän nauraa.
”Lapsista tykkään, mutta hekin muuttuvat yhä julmemmiksi. Osa nuorista on jo aika hirveitä. Tosin ymmärrän sitä hirveyttä. Muistan, kun lukion sosiaalisissa paineissa laitoin geeliä tukkaan ja vaihdoin räppivaatteet villapaitaan, että mimmit huomaisivat. Se on kauhea maailma”, hän muistelee.
“Keski-ikäistyminen vie mukanaan vihaa. Olin esimerkiksi viime viikolla täysin pulteissa bändin jäsenille, jotka tilittävät, että sossu lähettää kirjeen väärään osoitteeseen ja nyt menee kolme tukipäivää veke. Tuli olo, että saatanan lurjukset, me maksetaan teidän elämä, sossu on yhteiskuntamme hienoimpia saavutuksia. Kyllä työkykyiselle Helsingistä jotain töitä löytyy. Puheet prekariaatista, että pitäisi antaa tuhat euroa jollekin taiteilijalle ilman vastuuta, ei mahdu mun utopiaan”, Asa lataa lopuksi.
”Tykkään musan tekemisestä, ja ulkona ja konserttisaleissa on mukava esiintyä, mutta kapakat on jo vähän nähty. Viimeeksi homma meni klubikeikan jälkeen riitelyksi ja meinattiin melkein hajota. Puolenyön jälkeen 18-vuotiaille kännisille soittaminen ei enää ole listaykkösenä.”
Love Records lähenee jo eläkeikää. Samoin tekee Asa. Love on tulevaisuuden kulttiartistin kurkistus edeltäjiinsä, tärkeä arkistoprojekti ja huoleton rakkauslaulukokoelma. Tämän kaiken lisäksi sen piti olla Asan viimeinen albumi. Vuosien varrella ideoita ehti kuitenkin kertyä vielä muutamaan lisäalbumiin, joten homma jatkuu, mutta kuinka kauan?
On ehkä vain ajan kysymys, milloin hän ryhtyy rustaamaan ja julkaisemaan ihan perinteistä runoutta. Keinutuolit on kuulemma jo hankittu, ja – kuten puhuttu – vimmasta luovuttu.
“Elämässä on niin paljon muutakin kuin musiikki. Pitää pitää homma tuoreena itselleen. Pitää tehdä uusia juttuja, muistaa oikein tehdyt asiat vanhoista ja seurata omaa moraalia. En koe, että ihmisenä olen muuttunut. Uskon, että olen ollut jo kaksivuotiaana minä. Nyt vain tiedän elämäni tarkoituksen, enkä kaipaa lainkaan taaksepäin”, Asa lopettaa.
“Olen hyvin keski-ikäistynyt. Pidän siitä. Itse asiassa nyt olen vasta puhkeamassa kukkaan.”