Kohti vapautta ja tietoisuutta – haastattelussa Perttu Häkkinen

Taloudellisten realiteettien rasittama Perttu Häkkinen päätti antaa maailmalle lupauksen ilmestyksestä. Sen myötä hän lopetti uransa musiikin parissa esoteerisen reliikin äärelle.

Randy soittaa Tähtiportissa.
Tatu Hiltunen

Perttu Häkkinen oli parikymppinen filosofianopiskelija törmätessään Trevor Ravenscroftin teokseen Pyhä keihäs (1972). Teoksessa kerrotaan legendaa siitä, kuinka roomalaissotilas Longinus lävisti ristillä riippuvan Jeesuksen kyljen neljännen ja viidennen kylkiluun välistä keihäällään. Jeesuksen veren vuotaessa maahan kosminen Kristus tuli maailmaan ja keihäs transformoitui manikealaisen valon ja pimeyden taistelun välineeksi.

Wieniläisokkultistilta saamallaan peyotella kolmannen silmänsä avannut Adolf Hitler hankki keihään haltuunsa ja sai legendan ennustuksen mukaan lähestulkoon maailman haltuunsa. Kun keihäs joutui panssarikenraali Pattonille, Hitler teki itsemurhan. Yhdysvaltalaisten kautta keihäs palautui itävaltalaisten käsiin.

Vaikka Ravenscroftin teoksessa on totuutta vain siteeksi, sillä oli merkittävä vaikutus Häkkisen elämään. Niinkin suuri, että hän matkusti Wieniin Hofburgin aarrekammioon laittamaan sinetin muusikon uralleen.

”Luultavimmin kyseinen keihäs on todellisuudessa peräisin vasta 600-luvulta. Sillä ei ole niinkään merkitystä, koska miljoonien ihmisten siihen kohdistama psyykkinen energia on tehnyt siitä eräänlaisen graalinmaljan. Siksi se kiehtoo itseänikin. Keihäs on esoteerinen reliikki, jonka todistusvoima on peräisin, Jungia lainatakseni, akausaalisesta maailmasta”, Häkkinen kertoo.

Häkkinen on palannut Wieniin musisoinnin merkeissä 15 vuoden aikana toistuvasti, mutta keihäs on jäänyt kokematta muiden kaupungin tarjoamien ärsykkeiden johdosta. Pääsyy soolouransa jäähyväiskonsertin järjestämiseen Wienin teknopyhättö Grelle Forellessa oli juurikin keihäs.

Häkkisen ilmoittaessa lopettavansa Randy Barracudana esiintymisen kolmanteen pitkäsoittoonsa, lokakuussa ilmestyneeseen Akephalos-albumiin (2015), häntä yritettiin saada Euroopan-kiertueelle. Idea laajemmasta kiertueesta ei saanut Häkkistä syttymään, eikä niin sanotusti varma nakki Helsingissä kiinnostanut.

”Halusin mennä sinne, minne oikeasti halusin mennä. Soolokeikoistani parhaat olen soittanut Wienissä. Wieniläiset ovat pitäneet skweee-musiikista ja tavastani tulkita sitä. Minulla ei kuitenkaan ole hajua, tuleeko sinne tällä kerralla ketään. Iltahan saattaa olla totaalinen antikliimaksi, jossa soitan tyhjälle salille. Myös ajatus tästä kiehtoo minua. Sitten täytyy vain hyväksyä, että tässä tämä nyt oli.”

Keikkaviikolla Häkkinen oli jäädä Helsingissä kaksi kertaa auton alle. Muutama ilta ennen keikkaa hän sai sekä lounaaksi syödyn hampurilaisen että päivälliseksi syödyn keiton joukossa hiekkaa suuhunsa. Olivatko nämä symbolisella tasolla yhteensattumia, jotka liittyivät viimeiseen keikkaan?

Jäähyväiskeikkansa aamuna Häkkinen heräsi hotellihuoneessaan järkyttävien uutisten äärelle. Viettäessään perjantai-iltaa ystäviensä kanssa Wienin yökerhoissa terroristit surmasivat Pariisin verilöylyissä toistasataa ihmistä. Grelle Forellessa ei ollut autiota, mutta Häkkinen päätteli paikallisen promoottorin kanssa, että valon kaupungin synkillä tapahtumilla oli rokottava vaikutus myös hänen konserttiinsa.

15 vuotta puoleensa vetänyt Longinuksen keihäs oli kuitenkin viimein nähty ja yksi aikakausi saatettu päätökseen.

Kokki, huora, toimittaja

Mikä saa elektronisen musiikin undergroundissa tunnustusta saaneen muusikon lopettamaan uransa 36 vuoden iässä? Aika. Sekä sen puute että aiheuttamat muutokset.

”Minulla ei ole aikaa tehdä musiikkia. Ja jos löytyy aikaa levyn tekoon, pitäisi käydä myös keikoilla soittamassa. Olin 19-vuotias aloittaessani Imatran Voimassa. Olen huomannut, etten ole sama ihminen enää. Muistan kuka hän oli, mutta en voisi jatkaa tämän tekoa uskotellen olevani hän.”

Lopettamispäätös alkoi itää hiljalleen Häkkisen muutettua Rotterdamista takaisin Helsinkiin. Häkkinen asui Alankomaiden toiseksi suurimmassa kaupungissa 1900-luvun alussa valmistuneessa kaksikerroksisessa talossa. Häkkinen teki lähes virikkeettömässä kaupungissa vinttikerroksen studiossaan niin paljon musiikkia kuin kolumnien kirjoittamiseltaan ehti.

”Moderni arkkitehtuuri pois lukien elin kulttuurityhjiössä. Rotterdamilaiset saattavat olla sivistyneitä, mutta niillä on roisi asenne elämään. Olen ajatellut sitä äärimmäisen eurooppalaisen vieraantumisen kaupunkina. Alle puolet asukkaista on kantahollantilaisia, muslimeja ja afrikkalaisia kristittyjä on runsaasti. Sosiaalisen liiman eri uskontojen ja kulttuuristen taustojen välillä muodostivat työnteko, jalkapallo, dokaaminen ja sälänveto.”

Häkkinen muutti Rotterdamiin syksyllä 2006. Hän oli saanut Helsingissä asiansa solmuun ja hänelle tarjoutui mahdollisuus lähteä kirjoittamaan graduaan Alankomaihin. Filosofian maisterin tutkintoa varten tehdyn tutkielman valmistuttua Häkkinen palasi Helsinkiin, vanhempiensa nurkkiin, sillä rahattomuuden lisäksi 28-vuotias oli asunnoton.

Hän soitti rahapulassaan Nyt-liitteen toimitukseen tarjoten juttujaan. Heti ensimmäisestä isommasta jutusta tuli hitti, jolla hän vakiinnutti paikkansa suomalaisen journalismin kentällä. Artikkeli kertoi Alibin päätoimittajasta Mika Lahtosesta. Kesken Jokelan vankilassa tehdyn haastattelun Lahtonen pahoinpideltiin saksimurhaaja Sami Mäkelän toimesta.

Journalistiset ensiaskeleensa Häkkinen otti jo Alankomaissa asuessaan. Alkusysäyksen uralle antoi välillisesti Rumban kriitikko Antti Lähde. Imatran Voiman toinen albumi, Welfare State of Mind (2007), sai Lähteeltä ainakin Häkkisen tulkinnan mukaan täystyrmäyksen (lue levyarvio täältä). Rotterdamissa kynä alkoi sauhuta vastineen merkeissä.

”Lähetin Rumban toimitukseen monisivuisen kirjeen, jossa ilmaisin kantani levyarviosta. Koska Lähde oli The Smithsiä kuunteleva tamperelainen poppari, hänellä ei ollut tuolloin mielestäni henkisiä edellytyksiä arvioida taidettamme.”

Sen sijaan, että silloinen päätoimittaja Viljami Puustinen olisi painanut Häkkisen vihaisen paatoksen lehteen, hän tarjosi kolumnistin pestiä. Rahapulassa homma oli taputeltu.

”Journalismi tuli, koska piti keksiä joku ansaintakeino. Se on samanlainen ammatti kuin kokki tai huora: jos lopputuote on riittävän hyvä, se toimii mandaattina. Ei sinulta tulla kysymään öljytankkerin keittiössä, oletko käynyt Perhon.”

Rumban ja Nyt-liitteen lisäksi Häkkisen journalistisista töistä on saatu nauttia muun muassa Radio Helsingin ja Yle Puheen taajuuksilla. Ohjelmastaan viimeksi mainitulla kanavalla Häkkinen sai Koura-tunnustuspalkinnon. ”Ohjelman antama kuva arjesta ei ehkä ole kaunis, mutta se on tosi. Toimittaja tiimeineen tekee poikkeuksellista journalismia suomalaisesta yhteiskunnasta juuri nyt”, palkinnon perusteluiksi mainittiin.

Häkkisen haastateltavana kuullaan usein ristiriitaisia persoonia. Esimerkiksi käy esseisti ja kansallismielisen Sarastus-verkkolehden päätoimittaja Timo Hännikäinen, jonka sosiaalisessa mediassa suoritettujen humalaisten hyökkäysten jälkipyykissä myös Häkkinen sai lokaa niskaansa.

”Joudun jatkuvasti selittelemään, miksi teen töitä ristiriitaisten henkilöiden kanssa. Hännikäis-kalabaliikki oli omasta perspektiivistäni erikoinen juttu. Vallalla tuntuisi olevan ajatus, että jos olet tekemisissä jonkun ihmisen kanssa, sinä myös allekirjoitat sen näkemykset. Se on täysin käsittämätöntä. En allekirjoita suurta osaa isäni ajatuksista, mutta olen läheisissä väleissä hänen kanssaan.”

Häkkinen pitää itseään ennen kaikkea suomalaisuutta käsittelevänä toimittajana. Häntä kiinnostavat voimakkaita, ei järkiperäisiä tunnekokemuksia herättävät ihmiset, kuten Hännikäinen, Tauski Peltonen tai Jari Sarasvuo.

”En niinkään ole kiinnostunut siitä, mitä Tauski on kulloinkin tehnyt. Kiinnostavampaa on meta-analyysi siitä, mikä hänessä resonoi niin voimakkaasti, että toiset rakastavat ja toiset tulevat keikoille ainoastaan lyödäkseen häntä. Tarkoitukseni ei ole edes ymmärtää näitä kiehtovia hahmoja. Saan nautintoa ihmisistä, joita en ehkä koskaan tule ymmärtämään.”

Erilaiset, ristiriitaisetkin maailmankatsomukset kiinnostavat Häkkistä. Kiinnostus on kuitenkin eri asia kuin ideologian omaksuminen. Suoraan kysyttäessä Häkkinen alleviivaa pesäeroa esimerkiksi tapetilla olleisiin ääri-ilmiöihin.

”En usko aukottomasti edustuksellisen demokratian autuuteen, mikä voisi kuulostaa siltä, että olen fasisti. Olen liian individualistinen ollakseni vasemmistolainen tai oikeistolainen. Minun isoisäni oli fasisti ja suvussani on sekä lahtareita että punikkeja. Ehkä olen siitä syystä itse poliittisesti passiivinen. Fasismi liitetään usein militarismiin ja koen olevani pasifisti. Kai on pakko vastata tylsästi: en ole fasisti – en oikeisto- enkä vasemmistofasisti.”

Myös näiden liikkeiden joukkoon kuuluneista hahmoista Häkkinen kirjoitti Vesa Iitin kanssa tämänvuotisessa Valonkantajat-teoksessaan. Häkkinen laajensi rooliaan tiedonvälittäjänä myös kirjallisuuden puolelle sukeltamalla suomalaisen esoteerisen hengenelämän syövereihin. Kyseessä on kenties vuoden puhutuin tietokirja, minkä vuoksi sen voi tässä yhteydessä ohittaa yhtenä sivujuonteena. Jatkoa tietokirjallisuuden saralla on tekeillä, mutta siitä enemmän lähitulevaisuudessa.

Tietynlaisten ihmisten viikonloppumusiikkia

Häkkisen ja Jaakko Kestilän muodostama Imatran Voima on mainittu edellä pariin otteeseen. Yhtye sai alkunsa, kun Kraftwerkiä lapsuudesta asti kuunnellut ja erilaisia äänikokeiluja tehnyt kaksikko hurahti 1990-luvun lopulla elektrofunk-liikehdintään.

”Se oli uusi elektrovirtaus, johon kuuluivat muun muassa DMX Krew, Dynamix II ja monet Saksasta sekä Hollannista tulevat bändit. Suomessa oli lähinnä Mr. Velcro Fastener, Op:l Bastards ja Helsinki Turbo -bailuja. Se oli tajunnanräjäyttävä juttu. Päätettiin alkaa tehdä omaa versiota tästä.”

Ensimmäinen omakustannevinyyli rahoitettiin Häkkisen saamalla ennakkoperinnöllä. Levy vietiin käsistä, Imatran Voima buukattiin Helsinki Turboon ja Koneistoon ja Tellé tarjosi yhtyeelle levytyssopimuksen. Röyksoppin ja Kings of Conveniencen kotina toiminut pienyhtiö julkaisi Imatran Voiman debyyttialbumin, jonka vinyylipainos myi loppuun hetkessä. Räjähtävän alun uralleen saanut Imatran yhtye putosi äkisti tyhjän päälle. Tellé meni konkurssiin vain muutama viikko The Church of Latterday Maggotsin (2004) julkaisun jälkeen. Kaksikko painui takaisin undergroundiin puurtamaan.

Imatran Voima sai kaoottisten esiintymisten johdosta maineen bändinä, jonka keikoilla sattuu ja tapahtuu. Yleisön keskuudessa tappelut olivat yleisiä, samoin ambulanssireissut yliannostusten seurauksena. Maasta riippumatta keikoille hakeutui Häkkisen mukaan ’tietynlainen jengi’.

”Tavattiin Jaakon kanssa kolmivuotiaina hiekkalaatikolla, mistä lähtien myös äitini on hänet tuntenut. Mutsi on sanonut ihan vakavissaan, että teidän musiikkinne lietsoo pimeitä voimia. Onhan tämä musa roisia. Soitettiin pirikellareissa ja tarjottiin vaihtoehto kliiniselle houselle. Se ei muuttunut vuosien aikana mihinkään.”

Yksi esimerkki ’tietynlaisesta jengistä’ ja sen synnyttämästä yleisestä kahinasta ajoittuu vuoteen 2008. Teknon silloisten ylijumalten joukkoon nostettu Dave Clarke vaati Imatran Voiman lämmittelijäkseen Oslon-keikalleen. Jo suomalaiskaksikon saapuessa Rockefelleriin ambulanssit olivat käyneet keräämässä kourallisen ihmisiä kyytiinsä. Takahuone oli täynnä norjalaisia Helvetin enkeleitä.

”Ilmapiiri oli epäilyttävä. Erään liivimiehen naisystävä oli tolkuttoman sekaisin ja tarjosi huikkaa. Tajusin juuri ajoissa, ettei hänellä ole puhtaat jauhot pussissaan. Kun tiedustelin, mitä pullossa on, hän vastasi, että GHB:tä! Olin juonut jo jonkin verran viinaa, joten olisin varmasti ollut seuraava ambulanssikyydillä lähtenyt.”

Imatran Voima sai keikkansa alkuun. Soitto eteni sofistikoituneesti ja yleisö oli vastaanottavainen, kunnes takahuoneesta tuttu nainen kiipesi lavalle. Häkkinen päätti keskeyttää musisoinnin ja antaa ’gamma-Aneteksi’ nimeämälleen hahmolle mikrofonin. Kovaäänisen buuauksen ja tuoppisateen saattelemana poliisit ryntäsivät lavalle raudoittamaan GHB-huikkaa anteliaasti tarjoilleen, elämästään yleisölle tarinoineen naisen. Soitto jatkui.

”Keikan jälkeen palattiin takahuoneeseen. Nahkatakki ja muu irtaimisto oli varastettu, Helvetin enkelit olivat putsanneet meidät. Tultiin keskellä helmikuuta t-paitasillaan takaisin Oslosta. Olin, että nyt tämä touhu saa riittää, kun tämä on aina tämmöistä!”

Se on siinä

Perttu Häkkinen on saanut lokaa niskaansa myös elektronisen musiikin kentän sisällä. Syynä tähän on hänen, Daniel Savion, Frans Carlqvistin ja Tatu Metsätähden ideoima skweee-termi. Tämä syntyi, kun pseudonyymillä Pavan esiintyvän Carlqvistin Flogsta Danshall -levymerkki ja Häkkisen ja Mesakina tunnetun Metsätähden Harmönia-lafka olivat julkaisseet muutamia huonosti mihinkään käytettyyn tyylilokeroon sopivia levyjä.

”Oltiin syömässä ja juomassa Turun Tähti-ravintolassa, kun Pavan sanoi, että meidän pitää alkaa kutsua tätä jollain nimellä. Savio totesi, että kutsutaan tätä skweeeksi – kolmella e:llä, että kuulet alemmasta nuotista ylemmäs nousevan ulvahduksen. Olin kännissä ja totesin, että ihan sama. Siihen, että meillä oli tällainen termi, suhtauduttiin hyvin negatiivisesti. Ei meidän idea ollut keksiä musatyyliä, vaan pikemminkin kokeilla, leviääkö joku juttu.”

Kun Häkkinen laski noin vuosikymmenen termin lanseeraamisen jälkeen hyllystään 300 skweee-vinyyliä, voi sanoa, että se on levinnyt. Siinä missä useimmissa elektronisen musiikin tyyleissä toistuu tietty rytmi, kuten housen ja teknon tasatahti tai elektron synkopoitu rytmi, skweeessä keskeinen ajatus on, ettei sellaista ole. Löyhäksi dogmaksi Häkkinen mainitsee syntetisaattorien ulvovan portamenton ja sen, ettei musiikin tempo saa ylittää 110 iskua minuutissa.

”Skweeen puhtaus ei ollut ikinä ajatus. Kun meiltä tivattiin vittuillen, että selittäkää tämä, niin sanoin, että skweee on helpompi tunnistaa muista elektronisen musiikin lajeista kuin muut keskenään. Harva osaa erottaa teknon ja housen toisistaan, mutta skweeen erottaa välittömästi. Se on askeettista, hidasta ja superroisia. Kun sitä soittaa saatanan lujalla, se rikkoo klubimusiikin ikiaikaisen katatonian.”

Skweeetä on levytetty sen syntysijojensa Ruotsin ja Suomen lisäksi ainakin Saksassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa, Australiassa, Kiinassa ja Japanissa, missä toiminta on tällä hetkellä erittäin aktiivinen. Skweee on nostanut päätään elektronisen musiikin undergroundista satunnaisesti, kun esimerkiksi Aphex Twin on levyttänyt täysverisen skweee-kappaleen tai Mouse on Mars julkaissut kokonaisen skweee-levyn.

Häkkinen julkaisi viimeisen skweee-levynsä Randy Barracudana syksyllä. Hän kertoo olevansa Akephalos-albumiinsa vilpittömän tyytyväinen.

”Siinä kiteytyy päätepiste. Jos haluaisin vielä tehdä musiikkia, täytyisi vaihtaa diskurssia. En keksi, miten voisin viedä tätä eteenpäin toistamatta samaa. Tämä polku on kuljettu loppuun.”

Albumin nimi viittaa eri kulttuurien päättömyyden jumaliin. Akephalos on joko demoni tai jumala, joka antaa ilmestyksen. Pyrkimys ilmestykseen on ollut Häkkiselle tärkeä teema kaikessa elektronisessa musiikissa.

”Aistin muinaisen ajatuksen egottomuudesta. Todellisuus on suprarationaalinen. Musiikin, psykedeelisten huumausaineiden, meditaation, seksin tai minkä tahansa muun harjoitteen avulla voi päästä toisenlaiselle tietoisuuden tasolle. Olen aina ollut rationalismikriittinen, vaikka käytänkin sitä paljon työssäni. Musiikki voi toimia porttina johonkin, jos halutaan sanoa näin kornisti.”

Levyn kannessa kiertää kehä: Homo normalis–Mongoloid–Homo superior–Akephalos. Jos se ei selkeytä albumin sisältöä ja tarkoitusta, ainakin se summaa Häkkisen päässä yhdistyneitä asioita.

”Homo normalis oli filosofien ja taiteilijoiden käyttämä termi peruskansalaisesta, jonka olemassaolon taistelu perustuu välittömän tarpeen tyydytykseen ja turvan luontiin. Mongoloid tulee tietenkin Devon kappaleesta, jossa hahmo on oikeasti mongoloidi, mutta koska toteuttaa kaikki häneltä odotetut tehtävät, kaikki pitävät häntä tavallisena. Homo superior tulee puolestaan ikisuosikistani, Pete Shelleyn Homosapiens-kappaleesta. Se on seuraava aste, crowleylaisittain pyrkimys tulla yli-ihmiseksi.”

”Akephalos on viimeinen vaihe, jossa yksilöllä tai tietoisuudella ei ole kiinnikekohtia kuten turvallisuus, taloudellinen vakaus, poliittinen kanta, uskonnollinen kanta, isänmaa. Se on vapaa kaikesta tästä. Todellinen yli-ihminen, välittömästi tietoinen. Rationalismin ja yhteisöllisen moraalin ylittänyt, ei hyvä eikä paha.”

Mitä jos kaiken tämän esoteerisen taustoituksen jälkeen edellä mainittu Antti Lähde tai joku muu kriitikko tuomitsee albumin jyrkin sanankääntein? Minkälaiset henkiset edellytykset Häkkisen taiteen arvostelijalla tai kuuntelijalla tulisi jäähyväislevyyn tarttuessaan olla?

”Se ei vaadi yhtään mitään. Levyllä ei ole juurikaan sanoituksia, ei mieleenpainuvia melodiakulkuja, ei mitään ymmärrettävää. Ainoa tarkoitus on häiritä jollain tavalla. Jos reaktio on, että vittu mitä paskaa, se on yksi aivan mahdollinen ja hyväksyttävä lopputulema. Tein levyn meditatiivisessa mielessä itselleni.”

Aivan alkujaan Häkkinen sai idean musiikin tekemiseen kuunnellessaan nuoruudessaan The Who’n Tommy-rockoopperaa. Hän mietti soittajien virtuositeettia ihaillen, voisiko osata tehdä jotain tällaista.

”No en tietenkään osannut, mutta musisointi lähti kokeilunhalusta. Kun ihmiset alkoivat pitää tekemisistäni, nuori mies sai katteettomia illuusioita musiikilla elämisestä. Siitä tuli hetkellinen nousu, jota seurasi pitkällinen krapula. Olen löytänyt alkuperäisen ajatuksen siitä, että ollaan kellarissa, ympärillä on paljon rautaa ja tehdään mieleisiä ääniä. Olen palannut alkuun.”

Akephalos on annettu maailmalle. Uran alusta asti mukana kulkenut Rolandin TR-808-rumpukone odottaa jäähyväiskonsertin jäljiltä urheilukassissa omalle paikalleen pääsyä. Häkkinen istuu ystäviensä kanssa Longinuksen keihään ääressä Jaloviinaa siemaillen.

”Jumalauta, siinä se on!”