Tuhti Ruisrock-pakettimme saa jatkoa. Lauantaina Ruissalossa koettiin niin suomalaista tykitystä, ruotsalaista sekoilua kuin brittiläistä tunnelmointiakin.
Teksti: Kiira Kolehmainen ja Pietari Raekallio, kuvat: Nelly Tatti
Stam1na, Mirel Wagner, Sweatmaster, bob hund, Anna Calvi, Elbow
Ruisrock, Turku
9.7.2011
Hiostavassa alkuillassa pienellä Converse-lavalla löylyä lyönyt bob hund oli jotenkin kovin ruotsalaista seurattavaa. Punaisiin pillifarkkuihin, helmiin, mustiin hansikkaisiin ja mustaan naamioon pukeutunut laulaja Thomas Öberg muistutti lihasmassaltaan vähäisempää versiota nuoresta Iggy Popista vääntelemässä itseään lavalla. Toisaalta mielessä kävi myös The Arkin keulakuva Ola Salo, joka on aina osannut panostaa provosoiviin esiintymisasuihin.
Harmikseni en saanut juuri mitään tolkkua Öbergin leveällä skoonelaismurteella kertomista kaskuista, mutta ainakin englanniksi kerrotut spiikit olivat viihdyttäviä. Öberg kirmasi ympäri pientä lavaa, riekkui lavarekvisiitan kanssa ja tasapainotteli lavan edustan kaiteella laulaen ja pitäen eturivin yleisön käsistä kiinni.
Helle ja laulajan sinkoilun katseleminen olivat käydä kunnon päälle. Melko pieni mutta sitäkin sinnikkäämpi ja innokkaampi yleisö hyppi ja tanssi mukana riemuissaan siitä, että kuuluvat pieneen salakerhoon nimeltä ”tiedän kuinka kova bob hund on livenä!”.
Alkuillasta Teltassa aloittanut Anna Calvi oli saanut juuri oikean esiintymispaikan itselleen. Kovasti kehuttu Calvi oli houkutellut paikalle laajakirjoisen yleisön, joka näytti suuresti nauttivan jylisevistä äänimaisemista.
Odotin diivan elkeitä, näyttäviä asuja ja suuria linjoja, mutta yllättävän hentoinen Calvi esiintyi arkisessa asussa hiukset nutturalla ja keuli kitaransa kanssa rock-ottein.
Rumpalin ja perkussionisti–multi-instrumentalistin kanssa lavalle noussu Calvi esiintyi kyllä hienosti ja muutamat biisit, kuten Blackout ja Love Won’t Be Leaving, kaikuivat komeasti. En kuitenkaan ihan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, jota media on tämän kohtalottaren ympärille keräkaupalla kieputtanut.
Calvi jäi hieman etäiseksi. Kuin vastapainona äänensä kaiulle hän vaikutti biisien väleissä varovaiselta ja aralta.
Lainabiisinä kuultu, sinkun b-puoleksikin nauhoitettu Elviksen Surrender kuvastaa hyvin sitä, miksi en kuumene tästä artistista. Mieleeni nousee jokin turistikohde, jossa haivenia kaljunsa peitoksi kampaavat huonohampaiset miehet tanssittavat kukkatelttoihin pukeutuneita, ylipermanentattuja tätejä teatraalisesti tulkitsevan tangolaulajan hikoillessa tanssiravintolan kulmassa.
Anna Calvi on toki lahjakkaampi ja kiinnostavampi artisti kuin parikymmentä ruotsin laivalla musisoivaa laulajaa yhteensä. Silti keikallakin muistin vahvasti sen ensimmäisen ajatuksen, joka minulle tuli kuultuani Jezebel-sinkun. Olisin voinut vannoa, että biisi soi elokuvakohtauksessa, jossa hiestä kiiltelevät hevoset laukkaavat takaa-ajokohtauksessa selässään kasvonsa peittäneet hyväsydämiset roistot.
Calvi oli lavalla samanlainen kuin levylläkin; taidokas, äänellään vangitseva ja joukosta erottuva. Ihastelin kuinka vaivattomasti tuo tilan haltuunottava ääni tuntuu hänestä tulevan. Calvin materiaali on maalailevaa, selittämättömällä tavalla eksoottista ja tunnelmoivaa, mutta en vain taida ymmärtää sitä maisemaa, jota se maalaa. ”Vahva tulkitsija” lienee hakemani termi.
Keikalta poistuessani huomasin kuitenkin jo hyräileväni Love Won’t Be Leaving -kappaletta. Helisevistä kitaroista ja mahtipontisesta äänestä pitäville suosittelen Calvin tulevaa klubikeikkaa, jonka soisi olevan intiimimpi ja iholle hiipivämpi.
(Kiira Kolehmainen)
Calvin livetrion kantava voima oli monitaitoinen multi-instrumentalisti Mally Harpaz.
Lämpimästä kuorestaan huolimatta Stam1na esitti kappaleensa hurjalla intensiteetillä ja huippuunsa hiotulla yhteissoitolla. Vaikka punkein levy Raja ei yllä ihan muiden tuotosten rinnalle, yhtyeen soundi ei muillakaan levyillä ole hiottu liian teräväkulmaiseksi. Raskaat riffit kuulostavat entistä paremmilta nopean punk-tykityksen jälkeen, mikä korostui keikalla.
Erityisiä kehotuksia yleisön huudattamiseen ei Ruisrokissa tarvittu, kun on esittää festarijyriä, kuten Viisi laukausta päähän. Parhaat vedot tulivat muutenkin Uudet Kymmenen Käskyä -albumilta. Useinhan artistit kehuvat sen hetkistä keikkaansa kesän parhaimmaksi, niin teki Stam1nakin. Nyt heitä todella uskoi.
Stam1na löi tiskiin rehellistä äijäenergiaa.
”Onpa teitä paljon. Luulin, ettei tänne tuu kukaan”, hän ihmetteli aidosti, vaikka musiikkiin keskittyneitä katsojia ei ollut montaa kymmentä.
On virkistävää kuulla suurella festivaalilla artistia, joka ei ole vielä täysin valmis. Virheet eivät synny huolimattomuudesta tai taidottomuudesta, vaan jännityksestä. Ensimmäiset kolme biisiä Wagner soitti silmät kiinni, ääni väristen. Laulu ei ymmärrettävästi ollut yhtä riipivän kaunista kuin levyllä, ja katsojan jännittäminen esiintyjän mukana vei hieman huomiota upeilta bluespohjaisilta folkkappaleilta.
Neljännen kappaleen kohdalla Wagner sai avattua silmänsä ja rentoutui huomattavasti, kunnes huomasi jonkun tanssivan, sekosi hieman akustisen kitaransa kanssa ja sulkeutui taas kuoreensa. Surumielisen intiimit tarinat olivat kuitenkin jo voittaneet inhimillisyydessään puolelleen yleisön, joka kannusti artistia sen hylkäämisen sijaan.
Mirel Wagnerista on kohistu jo pidempään, mutta vieläkin on mahdollista hypätä vasta lähtökuopissa olevan, todennäköisesti tulevaisuudessa suuren nimen kelkkaan, mikä on tänä valmiiden pakettien aikana kovin ainutlaatuista.
Turkulainen autotallirockpumppu Sweatmaster lopettaa kesän jälkeen. ”Saisiko savun pois?” laulaja-basisti Sasu Mykkänen vaati heti keikan alussa, juuri kun pelästyi heidän lisänneen jotain visuaalista päätöskiertueensa kunniaksi. Yhtye on nauttinut aina kriitikoiden suosiosta ja kiertänyt klubeja Euroopassa asti vaihtamatta juurikaan hikistä ja kaikesta ylimääräisestä riisuttua konseptiaan.
Yleisö tiesi tasan tarkkaan, kuinka tiukka groove Converse-lavalle oli odotettavissa, mikä on sekä Sweatmasterin vahvuus että heikkous. Kaikki kädet nousivat pakottamatta ilmaan ja jalat tamppasivat, kun lajissaan kullanarvoiset Dirty Rabbit, Animal ja I’m A Demon And I Love Rock N’ Roll soivat. Jalat silti väsyvät, jos sama rytmi jatkuu tunnin.
Vasta viimeiselle Dig Up The Knife -albumille trio on saanut hieman suoraviivaisempaa ja raskaampaa sävyä mukaan. Keikalla levyn Whose Side Are You On?– sekä Some People Got Soul -biisit toivat vääntöön juuri sen kaivatun uuden vaihteen. Lopettamisen peruste on yhtyeen mukaan ideoiden loppuminen, mutta juuri nyt sitä ei kuullut soitosta.
Jo 90-luvun puolella perustettu Elbow on kahdella uusimmalla albumillaan todistanut olevansa yksi brittipopin tämän hetken tärkeimmistä yhtyeistä. Suomeen yhtye saatiin nyt ensimmäistä kertaa. Kauneimpaan kukkaansa puhjenneen yhtyeen nouseminen äänentoistoltaan upealle Telttalavalle asetti riman huikean korkealle, mutta Elbow jopa ylitti sen.
Pitkä ura kuului viulujen ja pianon kuorruttaman bändin saumattomana ja värikkäänä yhteissoittona. Suuren suosion tuoreus taas näkyi aitona esiintymisriemuna.
Vokalisti Guy Garveyn lavapersoona on kuin se kaikkein hauskin ja sympaattisin kavereiden isä. Välispiikeissä hän puhui nuorten ihmisten puolesta ja rakkaan läheisyydestä, mutta myös kysyi ensin yleisöltä ja sitten järkkäriltä, miten ”cheers” sanotaan suomeksi. Läpät ja Grounds for Divorcen laulumelodian opettaminen sulatti yleisön kuin aurinko suklaan.
Tuoreen levyn progehtava The Birds avasi setin alun latailullaan ja puolivälin Garveyn huikealla tulkinnalla. Mitä korkeammalta hän laulaa, sitä puhtaammalta ja koskettavammalta ääni kuulostaa. Seuraavana soitettu The Bones Of You näytti viimeistään, mistä on kyse: tämän hetken tärkeimmän brittipopyhtyeen nousemisesta livenä uudelle tasolle.
Setti koostui vain kahden uusimman albumin kappaleista, mikä on aivan perusteltua jopa sen varhaisemmille faneille. Uusia ystäviä Elbow sai lauantai-illan keikallaan takuuvarmasti satoja.
(Pietari Raekallio)