Sunnuntai oli festivaalipäivistä ylivoimaisesti väkiköyhin. Väsynyt Ruisrock-kansa saatiin kuitenkin syttymään muun muassa Manu Chaon kuntopiirillä ja Michael Monroen takuuvarmalla energialla.
Teksti: Pietari Raekallio ja Kiira Kolehmainen, kuvat: Nelly Tatti
Magenta Skycode, Fleet Foxes, Isobell Campbell & Mark Lanegan, Manu Chao La Ventura, Michael Monroe, Robyn
Ruisrock, Turku
10.7.2011
Magenta Skycode ja etenkin sen keulahahmo, turkulainen Jori Sjöroos, tuntuu käyneen ilmaisutaidon tunneilla sitten debyyttialbumin jälkeisten keikkojen. IIIII -levyn curemaisen kolkot soundit esitettiin aikanaan Tavastialla itseensä käpertyneinä ja sanaakaan yleisölle sanomatta. Ei mitenkään voinut olla pelkästään kakkoslevy Reliefin aurinkoisemman ilmeen ansiota, että nyt yhtye esiintyi varauksettomasti suoraan yleisölle.
Musiikillinen kaari oli toimiva. Alkuun soitettiin Reliefin biisejä järjestyksessä sen puoliväliin asti. Niistä etenkin Night Falls On The Rifle nousi lentoon ja nosti kylmät väreet iholle. Samat fiilikset oli odotettavissa Sometimesin loppuhuipennuksen suhteen, mutta se ei sittenkään värisyttänyt – tämä oli setin ainoa miinus huonon bassosoundin lisäksi.
Loppuun moni kuulija olisi odottanut vielä We’re Going To Climbin jälkeen Trains Are Leaving The Yardia, mutta ehkä Sjöroos halusi varmistaa ehtimisensä Fleet Foxesin keikalle, jolle Magenta Skycode toimi täydellisenä lämmittelijänä.
Fleet Foxesin suloääninen Robin Pecknold
Fleet Foxes oli yllättävän epätasainen. Ehkä vika oli myös kuulijan ylilatautumisessa ja liian suurissa odotuksissa – olihan bändi Ruisrockin tärkein artistikiinnitys.
Parhaimmillaan seattlelaisyhtyeen indiefolk oli viikonlopun monipuolisinta ja kauneinta antia. Huonoimmillaan se taas onnistui tuuttaamaan hengettömästi läpi jopa yhden bändin kauneimmista laulumelodioista sisältävän He Doesn’t Know Whyn. Alussa basso soi häiritsevän kovalla ja yhtye viihtyi paremmin omissa oloissaan kuin yleisön silmien alla.
Muutaman haparoivan askeleen jälkeen vasta Sim Sala Bim käynnisti keikan toden teolla. Sen jälkeen Mykonos, Your Protector ja White Winter Hymnal jatkoivat yhtyeelle tunnusomaisten lauluharmonioiden koristamia ripeitä folkhölkkiä. Sen korkeammalle bändi ei kuitenkaan päässyt, vaikka monipuolinen The Shrine/An Argument oli vähällä koskettaa.
Jostain syystä Fleet Foxesin esiintymisestä puuttui riemu ja kappaleista herkkyys. Sille ei voi mitään, että bändissä ei ole vitsinkertojia taukojen kuluessa soittimia jatkuvasti vaihtaessa tai virittäessä. Silti aurinkolasien takaa synkistelylle voisi olla vaihtoehtoja.
Fleet Foxes -kielisoittaja Skyler Skjelset diggaa aurinkolaseista
Päälavan viimeisen esiintyjän Manu Chaon musiikkia voi kuvailla vaikka yhdistelmäksi maailmanmusiikkia, reggaeta, skata, rockia ja salsaa.
Käytännössä bändillä oli Turussa kaksi vaihdetta: joko joraamaan kutsuva reggaen ja salsan sekoitus tai rockjytä, joka soitettiin mahdollisimman nopealla tempolla.
Huvittuneet hymyt alkoivat nousta vanhemman yleisönosan huulille, kun huomattiin, että lähes jokainen kappale huipentuu keskenään lähes identtisiin ”hei!”-huutoihin. Toisaalta on nostettava hattua sille nuoremmalle osastolle, joka jaksoi tanssia ja tampata maata vuoronperään koko puolitoistatuntisen ajan.
Manu Chaon ja hänen La Ventura -yhtyeensä riemukas kuntopiiri sai laitettua samaan muottiin omien hittiensä lisäksi encoressa Bob Marleyn Iron Lion Zionin.
Michael Monroen energia tiedetään, mutta silti hän osaa lähes aina yllättää. Hanoi Rocks -legendan esiintyminen näytti sekopäiseltä ja holtittomalta, mutta toisaalta se oli kuin millin tarkkaa sirkustirehtöörin työtä. Ei voi olla vain hyvää tuuria, ettei hän kertaakaan osunut roudariin, bändin jäseniin tai yleisöön mikkitelineellään. Bändin muille muusikoille hän usein näytti vaivihkaa, minne asettua seuraavaksi sooloilemaan.
Monroen tämän hetkinen Backyard Babiesin Dregenillä vahvistettu yhtye oli myös huikeassa vedossa. Sitä on edes turha verrata viimeisten vuosien Hanoi Rocksiin. Vuosi sitten Slash tarvitsi Monroeta pelastamaan väsyneen keikkansa Up Around The Bendillä. Omaa show’taan piristämään Monroe ei kappaletta tarvinnut.
Hanoi-klassikoista kuultiin Back To The Mystery City ja Taxi Driver, mutta uusimman albumin Sensory Overdriven biisien aikana esiintyjien tai yleisön lataus ei hävinnyt klassikoille hitustakaan. Täydellistä festivaalin päättäjää ei tarvinnut hakea Turun ulkopuolelta.
(Pietari Raekallio)
Vastikään yhteistyön tauolle jäämisestä ilmoittanut parivaljakko Isobel Campbell & Mark Lanegan oli keskenään hauskassa kontrastissa. Heleä-äänisellä Campbellilla oli yllään tyylikäs musta mekko, kun taas syntisen matalalla äänellä operoiva Lanegan oli sonnustautunut väljiin vaatteisiin ja väärinpäin käännettyyn lippalakkiin.
Kaksikon levytetystä materiaalista en ole jaksanut innostua, mutta keikkakunnon tsekkaaminen oli hyvä idea. Ujon oloinen Campbell ja omissa maailmoissaan viihtyvä Lanegan olivat molemmat kiinnostavia esiintyjiä.
Laneganilla oli edessään nuottiteline, josta hän tarkasteli sanoituksia aivan kuin hieman eläytyväisempi kirjailija lukisi tarinaansa yleisölle.
Campbellin ääni jäi toisinaan liian hennoksi Laneganin jyrinän alla, mutta heidän äänensä myös täydensivät toisiaan, etenkin vuoropuheenomaisissa lauluissa kuten Back Burnerissa. Kokonainen keikka samaa tavaraa on hieman liikaa, mutta ehdottomasti paikalle vääntäytymisen arvoinen.
Ei tämä keikka kuitenkaan tuonut mitään uutta siihen duojen sarjaan, joissa naisäänellä on enkelin ja hyvyyden rooli ja miesääni edustaa syntiä ja syövereitä. Rosoisen ja kauniin liitos toimii toki aina, vaikka ei mitään maagista koko aikaa tarjoilisikaan.
Sunnuntain ja koko Ruisrockin päättäväksi esiintyjäksi Rantalavalle nousi Ruotsista lainattu Robyn.
Laboranttiasuihin sonnustautuneet rumpalit ja kosketinsoittajat asettuivat lavalle kyborgihenkisen ohjelman käynnistämisselosteen pauhatessa taustalla. Tutuilla punarinnan kuvilla koristetut bassorummut ja taustalla pyörivät valtavat hyrrät loivat minimalistisen diskotunnelman.
Näyttäviin keltaisiin housuihin ja korokekenkiin pukeutunut Robyn säntäsi alustuksen jälkeen lavalle. Energiatasot olivat samalla sekunnilla kovissa lukemissa.
Robynin tanssimista ja hievahtamatonta, valkoista pottakampausta oli riemullista seurata. Katsojatkin tuntuivat pääsevän tanssimisen makuun jo alkumetreillä. Festivaalin päätöspäivänä paikalla oli noin 16 000 kävijää ja tunnelma oli paikoin hyvinkin hiljainen, mutta Robynin keikalla tästä ei ollut tietoakaan.
Robyn oli ruotsalaisen raikas ja trendikäs, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Hänen tuotantoonsa kuuluu monia tuskallisen keskinkertaisia tanssipop-biisejä, mutta myös käsittämättömän nasevia diskorenkutuksia. Nyt kuitenkin koko keikka tuntui edustavan vain tätä jälkimmäisenä mainittua osastoa.
Livenä soittaminen teki levyllä tylsiltä tuntuvistakin biiseistä ponnekkaita ja Robynin aurinkoisesta esiintymisestä ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Jo liki puolet eliniästään levyttävänä ja esiintyvänä artistina viettänyt poppari lunasti odotukset, joita olin hänelle kasannut kuultuani ainoastaan kehuja hänen meiningistään keikoilla.
Be Mine!, With Every Heartbeat ja Dancing On My Own jytäsivät vastustamattomalla tavalla Ruissalon alkuyössä. Nauratti, kun kesken shown laulaja söi banaanin, kuin haistatuksena sille, etteikö jaksaisi vielä toisen mokoman verran bailata. Robynin sanoituksia ja tätä keikkaa seuratessa tulikin vahvasti fiilis, että Robynin viesti on jättää sydänsurut tanssilattialle. Sopii minulle.
(Kiira Kolehmainen)