Ruisrockin perjantaissa britit tarjosivat tyylikkäimmät bileet, lauantai oli Paula Vesalan juhlaa

11.07.2013

Anna Brotkin niputtaa yhteen Ruisrockin perjantai- ja lauantaipäivät.

Teksti ja kuvat: Anna Brotkin

Ruisrock 2013
Ruissalo, Turku
5.-6.7.2013

Perjantai 5.7.

Suomalainen rockfestari on yksi harvoista paikoista, joissa voi nähdä kuinka aikuinen mies kusee ja syö samaan aikaan. Ruisrockissa todistin tätä näkyä yllättävän moneen kertaan. Hampurilainen toisessa kädessä ja sukupuolielin toisessa – ajanhallintaa parhaimmillaan. Kertooko tämä sukupolvesta, jolle multitasking on elämäntapa vai siitä, että hyvä bändejä on samana iltana niin paljon, että elintärkeät toiminnot on pakko hoitaa samanaikaisesti? Mene ja tiedä.

Ruisrockin perjantaipäivä edusti kattaukseltaan koko festarin filosofiaa: vähän kaikkea, vähän oudosti sijoitettuna. Pää Kii illan ensimmäisenä, Knife Party samaan aikaan Editorsin kanssa. Hajonnassa on toki etunsa: tulee nähtyä paljon sellaista, mitä ei tiennyt haluavansa nähdä.

Louna-lavan korkannut Karri Koira oli saanut hyvän slotin: paikalle valunut nousuhumalainen kansa käveli väistämättä paikalle, ja moni pysähtyi hyvän mielen etkoille. Itse Koiralla tosin tuntui olevan vähän unihiekkaa silmissä: yleisöä yritettiin lähes väkisin huudattaa. ”Laulakaa nyt!” Ruudolf ja Karri Koira anelivat. Yleisö joutui välillä laulamaan enemmän kuin kaksikko itse.

R’n’b:nä lanseerattu Karri Koira on livenä enemmänkin bailuräppiä. Laulettuja melodioita kuullaan harvakseltaan ja kertsit lähinnä huudellaan läpi. Keikan loppupuolelle jätetty hittikimara Ne kutsuu mua koiraks, Leijonakuningaslaulu ja Lähe mun kaa toimi erinomaisesti. Jälkimmäisen biisin saattoi kuulla viikonlopun aikana muutamaankin otteeseen, kun bilebändi Roope Salminen & Koirat soittivat sen Radio Rockin pikkulavalla.

Puoli yhdeksältä teltassa soittanut ruutupaita-ja-parta-bändi Band of Horses yllätti positiivisesti. Laulaja Ben Bridwellin hieno soundi pääsi livenä oikeuksiinsa ja vei bändiä kauemmas geneerisen indierockin sudenkuopista. Tanssittavien biisien väliin keikan loppupuolella soitettu mielettömän hieno No One’s Gonna Love You vakuutti lopullisesti.

Vartti Band of Horsesin luomurock-elämyksen jälkeen alkoi Niittylavalta kuulua pelottavan tuttuja syntikoita. Sisäsiisti brittiduo Hurtshan se siellä. Lähinnä ensimmäisen levyn hittejään soittanut duo vetäisi hihasta myös coverin Björkin Army of Me -biisistä. Silti ei ihan lähtenyt lentoon. The Soundsin lailla jokaisissa kissanristiäisissä ja Pohjanmaan toripäivillä ravaava yhtye on Suomessa supersuosittu syistä, jotka ovat jääneet minulta ymmärtämättä. Ruissalossa molemmat bändit soittivat täysille yleisöille. Voisiko joku tarjota näille bändeille keikkoja jostain muista maista, niin me saataisiin huilata vähän aikaa?


Jessie Ware.

Loppuillasta Louna-lavalla esiintynyt brittilaulaja Jessie Ware sen sijaan keräsi paikalle harmittavan vähän porukkaa. Samaan aikaan soittaneet isommat nimet koituivat Waren tappioksi, ja samoin kävi loistavalle Gary Clark Jr:lle sunnuntaina.

Levyllä Jessie Ware on synonyymi ultraviileälle ja tyylikkään etäiselle elektrosoulille, mutta livenä nainen osoittautui äärimmäisen sympaattiseksi ja välittömäksi. Keikan aloittanut biisikaksikko Devotion ja Night Light kaikuivat komeasti. Valentinen Ware duetoi yhdessä rumpalinsa kanssa. Vokalistina nainen on vakuuttava ja bändin soundi ihailtavan orgaaninen. Joku saisi buukata Waren uudestaan Suomeen ja pikaisesti, sisätiloihin.

Illan laadukkaimmat brittiaktit oli laitettu harmittavasti päällekkäin, joten Jessie Ware oli jätettävä sikseen, jotta kuulisin, että aloittaahan Editors keikkansa Sugarilla. Ja aloittihan se! Kun Tom Smith hoilaa ”It Breaks my Heart to Love You”, uuden levyn U2-soundia kaihtavankin on pakko tykätä. Vanha ja uusi materiaali vuorottelivat alkupään setissä kiltisti, ja keikan loppupuolen An End has a Start aiheutti odotetusti uutta materiaalia suuremman pyörremyrskyn.

Kitaristi Chris Urbanowiczin lähdön jälkeen mukaan on otettu Justin Lockey ja Elliott Williams, jotka pysyttelivät kiltisti taka-alalla Smithin ja basisti Russell Leetchin hoitaessa hienovaraisen yleisölle flirttailun.

Editors on helposti lähestyttävä laatubändi, jonka parhaita biisejä jaksaisi kuunnella monta kertaa putkeen, mutta jonka tuotannosta löytyy kuitenkin liikaa löysää täysiveriseksi klassikoksi. Koko festarin draamankaarta ajatellen keikka oli juuri täydellisessä välissä: synkeän mahtipontisen indierockin paikka on pimenevässä perjantai-illassa. Tasajalkaa tanssittavien keikkojen vuoro on vasta myöhemmin, sitten kun Ruissalon pöly on jo tarttunut pysyvästi vaatteisiin.


Editors.

Lauantai 6.7.

Frakkiasuinen Kerkko Koskinen flyygelin takana. 80 soittajaa orkesterissa ja kuorossa, auringonpaiste ja ohi lipuvat ruotsinlaivat. Paula Vesala, Manna ja Vuokko Hovatta palkeet auki, hiukset hulmuten. Ei liene yllätys, että lopputulos Ruissalossa Kerkko Koskinen Kollektiivin kesän ainoalla keikalla oli erittäinkin kelvollinen.

Vuokko Hovatta ja Paula Vesala olivat kotonaan suomenkielisten biisien parissa, kun taas Manna säästeli astetta vaivaantuneempana. Melodioiden lisäksi Ultra Bra –viboja lisäsi se, että myös Manna ja Vesala lauloivat Kollektiivin biisejä kuin protestilauluja: vakavina, selät suorina ja jalat tukevasti haara-asennossa paikallaan.

Itse maestron ja Paula Vesalan duettobiisi Huone 232 muuttui livenä albumiversiota seksikkäämmäksi, täynnä vaaran tuntua. Nukun hiljaa kirkkomaassa laulatti koko yleisöä, samoin kuin Koskisen soolotuotannon helmet, Saatentekijä ja Mayday, joista jälkimmäinen istui hienosti Mannan suuhun. Keikan viimeiseksi biisiksi säästetty Shanghain valot alkoi jo mennä vähän Vicky Rosti –osastolle, mutta Koskinen kumppaneineen saa aika paljon anteeksi.


Kerkko Koskinen Kollektiivi.

Toinen suomalainen superbändi, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana oli harmittavasti laitettu soittamaan jo heti päivällä kello kaksi. Bändi olisi ansainnut isomman yleisön vähän myöhempänä ajankohtana.

Vain tunti Kerkko Koskinen Kollektiivin keikan jälkeen Paula Vesala oli unohtanut protestilauluilmeensä ja harrasti pariakrobatiaa Niittylavalla Mira Luodin kanssa. PMMP veti tyylilleen uskollisena riehakkaan keikan. Ilmassa oli lopun alkua, vaikka virallinen jäähyväiskiertue odottaakin vasta syksyllä.

PMMP:n viehätysvoimasta iso osa liittyy bändin livekuntoon ja Paulan ja Miran hurmosvoimaan. Toki asiassa auttaa myös se, että bändillä on vuodesta toiseen säilyviä hittejä kokonaisen setin verran ja vähän enemmänkin. Yleisö laulaa, huutaa ja kirkuu mukana alusta loppuun. Keikan alkupuoliskolle oli koottu seesteisempää tuotantoa ja lopuksi säästetty ne joka keikan odotetuimmat Joku raja, Kesäkaverit ja Matkalaulu.

PMMP on takuuvarma tanssittaja, valtavien ihmismassojen takuutykkäämä. Mutta enemmän on itse lavashowsta jäänyt mieleen bändin kahden vuoden takaiselta Ruisrockin keikalta. Ehkä parhaat ilotulitukset säästetään syksyn jäähyväiskiertueelle?

Lisää luettavaa