Rumba-avustaja Annastiina Airaksinen kiertää Saran seurassa paitamyyjänä ja tekee tasaisin väliajoin selontekoa tapahtumista kulissien takaa. Tästä se lähtee, on esipuheen aika.
Teksti: Annastiina Airaksinen, kuva: AJ Savolainen
Mitä Saran jätkät näkevät saunassa? ”Basistinsa Rissen”, huudetaan keikkabussissa, vaikka oikea vastaushan olisi tietenkin ”laulajansa Jorman.”
Valehtelematta Suomen paras bändi Sara on matkalla taas. Soittokamat on haettu kotikaupunki Kaskisten treenikämpältä ja suunnaksi on otettu Helsinki. Tälle minirundille on kertynyt tekniikan äijiä ja muuta oheishenkilökuntaa vähintään yhtä paljon kuin melodista tummaa rockia soittavan yhtyeen jäseniä.
”Sehän on hyvän bändin merkki. Metallicallakin on 200 roudaria”, kommentoi kitarasankari Antti, joka muuten bändin ainoana pukeutuu mustan sijaan valkoiseen paitaan.
Viikonlopun aikana pitäisi selvitä hengissä kiertue-elämäksi kutsutussa arkielämästä irrallaan leijuvassa kuplassa ja siinä sivussa valloittaa Helsinki, Kokkola ja Oulu. Seuraavana viikonloppuna karavaani kulkee Turkuun, Jyväskylään ja Seinäjoelle.
On ilo huomata, etteivät huonot vitsit ole vähentyneet, vaikka allekirjoittanut, bändin paitamyyjä, onkin saanut lisänimen ”The Enemy” – tämä siksi, että kirjaan kaiken tapahtuneen talteen ja julkaisen sen iloksenne Rumbablogissa.
Ensimmäisen keikan jälkeisen päivän voisi aloittaa sanoin ”aamu pitkä on”. Tai oikeastaan ilta oli, sillä Helsingin Lostarin jatkojuhlat pääsivät venymään. Jo ennen keikkaa monitorimiksaaja Marko alias Mokamake (joka tosin mokailee keskimääräisesti muuta porukkaa harvemmin) istui mietteliäänä Le Bonkin pienessä punaisessa takahuoneessa ja vertaili pääkaupunkiseudun illanviettomahdollisuuksia. Tämä siitäkin huolimatta, että naapurikadun heteroystävällinen homobaari Lost & Found oli melko itsestäänselvä vaihtoehto.
Voi vitja, olisittepa olleet näkemässä, kun pojat jälleen esittelivät parhaat tanssielostelunsa. Turha selittää, että rokkenrollarit eivät osaa sheikata. Siinä silmä lepää, kun bassotaiteilija vetää koko ”190 plus jotain” varrellaan Haddawayn What Is Lovea. Keikan jälkeen tanssilattialla on aikoinaan keksitty perinteisen ostoskärry-muuvin lisukkeeksi muun muassa piuhankäärintää- ja peräkärryn parkkeerausta matkivia tanssiliikkeitä.
Sitten takaisin tähän aamuun. A-ryhmää odotellaan taas. Antti ja Andreas, jälkimmäinen tutummin Arttu, ovat vähän hitaita heräämään. Vihreä 714 000 kilometriä kulkenut pikkubussi seisoo Ruttopuiston vieressä odottavaisena. Piti lähteä jo 39 minuuttia sitten.
Kun minibussin ja perävaunun yhdistelmä lopulta saadaan liikkeelle, tulee aika äkkiä selväksi, että takaosastossa on parempi matkustaa verhot ikkunoiden eteen vedettynä. Ilmakin on ulkona tylsää, ja ilman päivänvaloa näkee paremmin iPadilla pyörivät nopat – oikea Yatzy kun unohtui.
Nyt on menossa ainakin viides pelikierros ja on surukseen huomattava, että Seinäjoelle on enää 189 kilometriä. Sinne päästyämme valomies Jussi, a.k.a. Pattitussi, hyppää pois kyydistä. Saas nähdä, miten pimeässä joudumme kulkemaan, kunnes juna tuo Jussin takaisin ja voimme jatkaa täyspäisenä ryhmänä toripoliisin kaupunkiin.