The New Tigers ja Black Twig keikalla: pupujusseja ja rokkikukkoja

Rumba-konkari Markku Roinila kävi tarkastamassa nuorten indierockareiden lavakunnon. Kahdesta kovasta löytyi parempi, vaan kumpi se oli?

Teksti ja kuvat: Markku Roinila

The New Tigers & Black Twig
Tavastia
1.2.2012

Kun Tavastian salin ovet aukesivat, tuntui kuin olisi tullut mummon luokse jouluna. Lava oli katettu pehmotiikerillä ja kuusenkoristeilla – vain pehmeä karvamatto puuttui. The New Tigers oli tehnyt olonsa mukavaksi ja se myös välittyi – nuorukaiset olivat lavalla kuin kotonaan, ja kotikutoisuutta korosti taustakuvaksi heijastettu käsinkirjoitettu bändin logo.


Soitossa ei sen sijaan ollut juurikaan peräkammarimaisuutta, vaan yhtye pelasi yhteen komeasti ja lämpimästi. Kaikesta heijastui ahkeran harjoittelun tuottama varmuus.

Pupujussimaiset laulaja-kitaristit Valtteri Viljanen ja Appu Jasu täydensivät toisiaan hienosti toisen muristessa matalammalta ja toisen helkkyessä kirkkaammin. Keskellä möyhensi Kevin-yhtyeen Ville Särmää maksikoossa muistuttava basisti Janne Kauppinen, ja touhua ohjasi hymyilevä rumpali Waltteri Katajamäki.

Leppoisa tunnelma välittyi myös tiikerien musiikissa, josta tuli mieleen kesäpäivien kiireettömyys ja laineiden liplattelu laiturin alla. Bändille ei ollut mikään ongelma tunnelmoida kymmenenkin minuuttia saman biisin parissa (kuten keikan avanneessa Pocketful of Sandissa).

Biisien välissä Virtanen viihdytti lähestulkoon täyteen myytyä salia höpisemällä hellyttäviä mutta asiallisia kommentteja tyyliin: ”Lehdissä meitä on sanottu 1990-lukulaisiksi. No, seuraavassa biisissä sitä nimenomaan haettiin – No Doubtin ja Spice Girlsin maailmasta.” Ja toden totta, seurannut Toffee-biisi ei tosiaankaan kuulostanut kovinkaan kenkiintuijottelulta.

Tuttujen hittien (joista eniten tykkään Velvet Jamista) lisäksi kuultiin aivan uusi kappale, jonka yhtye on nimennyt tilapäisesti Junior Dadiksi Loutallican Lulu-levyn biisin mukaan. Se lupasi erinomaisen hyvää tulevaisuutta tälle äärisympaattiselle yhtyeelle.

Black Twigin olemuksessa paistoi edelliseen verrattuna tietty jännittyneisyys, ja ehkäpä sen vuoksi touhu meni ainakin alussa vähän pullistelun puolelle. Rokkikukot ottivat polvea ja paiskoivat raskaanpuoleisesti avausbiisissä Mary Ann. Kakkosbiisissä, ilmavasti kulkeneessa All the Timessa yhtye muuttui lähes toiseksi, kevyemmäksi versioksi itsestään.

En ole kuullut Black Twigin kehuttua Paper Trees -esikoista, mutta ihastuin viime syksynä Lake Songiin, joka tuntui nytkin setin kohokohdalta Death Scenen ohella. Keikan perusteella täytyy kyllä sanoa, että New Tigersin setti oli tasalaatuisempi kokonaisuus – Black Twigin biisit vangitsivat vain paikoitellen, ja muutenkin mahdollisesti vielä kokemattomamman yhtyeen touhu tuntui sisäänpäin kääntyneemmältä. Soitto oli astetta mutkikkaampaa ja soittajat ehkä taitavampia.

Päällimmäiseksi jäi aavistuksenomainen progehtavuus ja feedback mieluummin kuin kaikumaisemat, vaikka Black Twigin soitto kulki parhaimmillaan ajatuksenomaisesti. Tuntuu siltä, että Black Twigin tausta on lähempänä Sonic Youthin ja Dinosaur Jr:n kaltaisia jenkkibändejä kuin englantilaista shoegaze-touhua Riden ja My Bloody Valentinen tyyliin, joka taas lukeutuu New Tigersin vaikutteisin. Molemmat yhtyeet toki kuulostavat itseltään.

Omalla kohdallani tiikerit veivät tällä kertaa sydämen ja Black Twigille jäi vain tinakuoret.