Kaarle Viikate ja Jarkko Martikainen ovat jo paljastaneet kuluvan vuoden lempialbuminsa. Mitkä levyt ovat sitten hiphop-väen lemppareita?
Kuva: Bortherali.com
Tommy Lindgren
”Oikeasti vuoden paras levy oli tietty Frank Oceanin Channel Orange, mutta turha sitä on toistella, kun kriitikotkin ovat tajunneet. Jokaisella Vuoden parhaat -listalla, jolla EI ole Frank Oceanin levyä, voi saman tien pyyhkiä perseensä. Niinpä valitsin tämän.
P.O.S eli Stephon Alexander on ainoa Minneapolisista kotoisin oleva räppäri, jonka tiedän. Hän on ”indiehiphopia” (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tekevä Doomtree-kollektiivin perustajajäsen.
Ekan kerran tutustuin tyyppiin syntymäpäivänäni kesällä 2009 Glorian-keikalla, jossa oli lämppärinä Giant Räbät. P.O.S:n keikkaa jäi kuuntelemaan (Räbätin jätkät mukaan lukien) varmaan 25 ihmistä. Tyyppi laskeutui Glorian lavalta lattialle, keräsi yleisön ympärilleen rinkiin – ja veti yhden kovimmista koskaan näkemistäni keikoista. Siitä lähtien on ollut ilo seurata Mr. Alexanderin tekemisiä.
We Don’t Even Live Here on snadisti epätasainen kokonaisuus mutta paikoitellen ihan mahtavaa indiepunktanssiräppiä, jota pystyy kuuntelemaan myös himassa. Get Down (feat. Mike Mictlan) on aivan saatanan kova. Nykivää, tylyä ja modernia soundia, joka kuitenkin groovaa eikä ole leimallisesti ärsyttävää.
Kaiken keskellä on alusta loppuun fiksun räppärin toimiva flow. Bon Iverin Justin Vernonin kanssa tehty How We Land -tunnelmointi miellyttää sekin, vaikka biisi on vähän juustoinen ja selkeästi levyn popeinta soundia.
Levy julkaistiin syksyllä, mutta munuaisongelmista lapsesta asti kärsinyt Steph joutui perumaan julkkarirundin ja ryhtyi keräämään rahaa munuaisleikkaukseen. Toivottavasti saa uuden elimen ja paranee pian. Ja tulee keikalle.
Vielä pieni lainaus lyriikoista. Arvostan:
No one gives a fuck about shit
So fuck your shit
We fuck shit up, cause shit’s fucked anyway
Shit is run into the ground
I don’t wanna think about it, I just wanna get down”
Paleface
”Vuoden kovimpien levyjen joukkoon nousevat muun muassa Bobby Womackin comeback-platta Bravest Man in the World, Jimmy Cliffin paluu Rebirth ja Angel Hazen Reservation-ep. Pitkän pähkäilyn jälkeen vuoden tykeimmäksi julkaisuksi nimeän kuitenkin amerikkalaisen kollegani Brother Alin albumin Mourning in America & Dreaming in Colour.
Ali on paitsi pitkän linjan riimittelijä myös albiino ja amerikkalainen muslimi, eli miehellä on varsin ainutlaatuinen tarkkailijapaikka Babylonin touhuihin. Alin väkevät yhteiskunnalliset huomiot pysäyttävät kelaamaan, ja Jake Onen vahva tuotanto saa pään nyökkäämään – yhdistelmä, joka tulee yhä harvemmin vastaan jenkkiräpissä.
Levyn nimi on viittaus Reaganin pahamaineiseen tv-mainoskampanjaan Morning in America, josta oli vastikään aistittavissa kolkkoja kaikuja Mitt Romneyn vaaliretoriikassa.”
Mikael Gabriel (vastasi nopeasti puhelimesta)
”Kendrick Lamarin G.O.O.D Kid Maad City on vuoden ylivoimasesti paras levy. Siinä on paras flow, parhaat aiheet ja tosi kovia biittejä. Tuo jotenki vanhan Gamen ja Dren mieleen. Lamar myös keksi termin Ya Bish!”
Entäs alussa mainitut Martikaisen ja Viikatteen valinnat? Lue ensin mainitun selvitys tästä ja Kaarlen kertomus tästä.