Pian on vuosi pulkassa ja musiikkilehdet täyttyvät toimittajien suosikkilistauksista. Rumban kaarti kertoo mieltymyksistään ylihuomenna ilmestyvässä numerossa. Kysyimme vastavuoroisesti myös artisteilta, mistä vuonna 2012 julkaistuista levyistä he ovat erityisesti pitäneet.
Avaamme sarjan Jarkko Martikaisen ”esseentyngällä” – lauluntekijä kun vastasi tavoilleen uskollisesti mittavalla selonteolla. Martikainen nosti tällä kertaa vanhan liiton lauluntekijät korkeimmalle. Muiden muusikoiden vastauksia tulee tipoittain pitkin kuukautta.
Teksti: Jarkko Martikainen, kuva: Tomi Palsa
”Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi levyä, joita olen kuunnellut niin paljon, että niitä kehtaa kutsua ’vahvasti kolahtaneiksi’. Kumpikaan ei mielestäni ole tekijänsä paras levy – ehkä kriitikkoarvioinneissa kolmen, neljän tähden albumeja – mutta verrattuna siihen, mitä nuorisojaostot ovat julkaisseet, ne ovat vertaillessa ylivoimaisia.
Toisaalta: ei kai näitäkään levytyksiä kannattaisi verrata edes tekijöittensä varhaismateriaaliin, sillä lopultahan on oleellista vain se, pitääkö niistä vai eikö pidä.
Ei ole ihme, että olen viihtynyt tämän kaksikon parissa. Toinen tekijä on tuottanut upeita levytyksiä jo kuudella eri vuosikymmenellä, ja toinenkin aloitti jo 45 vuotta sitten. Molempien tekemisten taso on ajoittain heittelehtinyt.
Tähänastisia elämäntöitä muistellessani pidän kuitenkin heitä selkeästi parhaina laulaja-lauluntekijöinä. On monia muitakin loistavia nikkareita, mutta he eivät joko ehtineet tehdä tarpeeksi (esimerkiksi kovin niukan mutta sitäkin vakuuttavamman levytysuran tehnyt Hiski Salomaa), ovat vielä liian nuoria asettuakseen vertailtavaksi (esimerkiksi 54-vuotias Kate Bush, 55-vuotias Nick Cave ja 62-vuotias Tom Waits) tai ovat jättäneet säveltämisen keskittyäkseen johonkin muuhun (muun muassa Shane McGowan).
Nämä levyt antavat syyn odottaa vielä onnistuneita seuraaja-albumeita, jos miesten ikä ja terveys vain kestävät.
Levyt ovat Leonard Cohenin Old Ideas ja Bob Dylanin Tempest.
Cohenin levyltä löytyy useampikin laulunteon mestarinäyte. Juuri nyt läheisimmiltä tuntuvat Going Home, Darkness, Lullaby ja etenkin Come Healing.
Levyn avaussäkeistöä ”I love to speak with Leonard: he´s a sportsman and a shepherd, he´s a lazy bastard living in a suit” pidän aivan erityisessä arvossa.
Dylanin 2000-luvun levytyksistä pidän parhaimpana Love and Theft -kokonaisuutta. Tempest ei lievästi onnahtelevan, taas kerran mammuttimaisen nimikappaleensa vuoksi pysy aivan vastaavassa kokonaisterässä, mutta parhaat hetket ovat onneksi sitäkin parempia.
Ydinkolmikkoni löytyy tällä hetkellä lauluista Duquesne Whistle, Soon After Midnight ja Pay in Blood, jonka draama on hyytävä.
Sekä Old Ideas että Tempest ovat hetkittäin pyhää musiikkia. Sitä on liikkeellä liian vähän. Onneksi nämä isännät kykenevät järjestämään sellaista.
Vuoden suurin taide-elämys löytyy onneksi kotimaasta. Se ei ole musiikkia, mutta siinä oli myös musiikkia. Ja kokonaisuus rullasi kuin parhain musiikki, joten sikäli tämän voinee laittaa tällaiseen listaan. Spotifyyn tai muihinkaan nettipalveluihin tämä ei tule, ja se on ihan hyvä, sillä innostavimman asian takia joutuu nostamaan perseensä penkistä ja näkemään vaivaa, jopa rahallisesti. Kuten joskus pitääkin.
Parasta taidetta vuonna 2012 oli Kristian Smedsin Mr. Vertigo -ohjaus. Hurraan sille vielä tänäänkin.”