David Bowie yhdistettiin rakkauteen, Kissiin, nerouteen ja lauantaitansseihin – Rumban toimittajat muistelevat mestaria

Rumban avustajat kirjoittivat omia muistoja David Bowieen liittyen.
Jaa Facebookissa
David-Bowie-Where-Are-We-Now

David Bowien kuolema kosketti meitä kaikkia. Rumban avustajista Niko Peltonen, Markku Roinila, Joni Kling sekä Kimmo Vanhatalo kertovat omin sanoin, mitä Bowie heille merkitsi.

“Kun tänä aamuna menin Facebookiin, näin ensimmäisenä David Bowien kuvan ja mietin ohimennen: tosiaan, se uusi levy, kerran ehdin vasta kuunnella, mutta vaikutti levyltä, joka vaatii huolellista perehtymistä. Sitten katsoin tarkemmin ja alkoi rekisteröityä, miksi niitä Bowien kuvia oli Facebook täynnä. Ei se uuden levyn ilmestymisestä johtunutkaan.

Uutinen tuli melko lailla puun takaa, vaikka draaman mestari olikin nähtävästi kirjoittanut kohtalonsa useampaankin Blackstarin biisiin. Nyt niitä ei voi enää kuunnella ns. neitseellisin korvin. Kuunneltava on toki silti.

Mutta ennen muuta tulee varmaan kuunneltua kaikkea sitä nerokasta musiikkia, mitä tämä tyyppi vuosikymmenten mittaan teki. Space Oddityn avaruusmatkasta Ziggyyn ja Aladdin Saneen, Station To Stationiin ja Berliini-levyihin, aliarvostettuun Outsideen – ja paljon, paljon muuta.

Tavallaan Bowien mentyä on kaikkein suurin mennyt, koska tuommoinen hyvin väljästi käsitetty taiderock, joka on itselleni se tärkein musiikillinen viitekehys, ei tämän suurempia legendoja tunnusta.”

– Niko Peltonen

“Lauantaitanssien ja Syksynsävelien jälkeen musiikki alkoi innostaa sen verran, että perheeseen hankittiin ihan kasettinauhuri vuonna 1973. Samalla kerralla äiskä oli ilmeisesti kaupassa kysynyt musiikin uusista tuulista ja myyjä oli pistänyt nauhurin mukaan Bowien Pin Upsin. Sitä tulikin kuunneltua vähän enemmän kuin muutakaan ei ollut.

Oli se raju se eka rock-levy ja samalla oppi kaikki Kinksit, Whot, Pink Floydit ja Yardbirdsit. Seuraava Bowie-levyni oli Ziggy Stardust, joka löytyi toisella puolella kaupunkia asuvan enoni kokoelmasta. Raahasin sinne kymmenen kiloa painavan kelamankan kun kasettinauhuri oli liiallisesta Bowiesta hajonnut ja äänitin sen. Sitä kuunneltiin sitten seuraava vuosi. Ja sen jälkeen vähän muitakin Bowie-levyjä.”

– Markku Roinila

“Ainoa muusikko, joka on ollut minulle oikeasti merkittävä. Ainoa, jota olen varauksettomasti ihaillut. Rockmuusikot ikoneina tulevat elämään mukaan herkässä iässä ja sellaisina ne myös sittemmin suljetaan samaan laatikkoon action-figuurien ta Barbie-nukkejen kanssa. Bowie on kuitenkin ainoa, joka on päässyt ajoittain murtautumaan tuosta laatikosta ulos.

Action-figuureista puheen ollen: se lähti Kissistä! Ensikosketukseni Bowieen oli nimittäin noin 10-vuotiaana näkemäni dokumentti rockin historiasta. Oli kyse Beatlesistä tai Hurriganesista, yritin poimia menneestä jotain eksoottista, joka ei olisi tätä päivää. Olin vastikään kuullut Kissin biisejä ja varovaisen kiinnostunut “vaarallisesta” yhtyeestä, jota odotin dokumentin 70-lukua käsittelevässä jaksossa näkeväni.

Ohjelma kuitenkin keskittyi Bowieen. Yhtä kuvaa en unohda koskaan: Cracked Actor -filmistä napattu kohtaus, jossa vuoden 1974 Bowie istuu limusiinin takapenkillä, huolissaan perässä seuraavasta autosta. Tyhjissä kasvoissa oli jotain vierasta ja poissaolevaa, jotain mitä en ollut koskaan aiemmin popmusiikkiin yhdistänyt. Sanomatta selvää ettei Kiss tuntunut enää millään mittapuulla kiinnostavalta.

Kävin neljän vuoden ajan Bowien tuotantoa läpi sitä mukaa kuin levyjä jostain sai käsiinsä. Jopa 80-luvun flopit ja tinmachinet. Aivan ensimmäisiä hankintojani oli kokoelma 60-luvulla Deramille levytettyjä vaudeville-singlejä. Olen verrattain yksin tämän kanssa, mutta mielestäni ne ovat edelleen aivan poskettomia.

Bowien musiikki oli läsnä kaikessa kuten se esiteinille vain voi olla. Korvalapuissa luokkaretkillä ja perhelomilla. Jotain mihin oli rakennettu sisään toinen todellisuus. Diamond Dogsin vaeltelu kaoottisessa rauniokaupungissa, Station to Stationin veturinpuuske ja valkea mielipuolisuus, Lodgerin siirtomaamatkapäiväkirja. Low’n atmosfäärimusiikki sekä eritoten a-puolen synteettinen syke – tätäkö siis olikin se kasarihittien ohella kaikkien syvästi inhoama new wave? Ashes to Ashesin ja Fashionin videot olivat upeita: täysin keinotekoisia ja silti arkaaisen vanhentuneita. Muovin esihistoriaa.

Vaikka Bowie menetti paljon merkityksestään ajan myötä, eroaa hän muista itselleni tärkeistä muusikoista, koska on kerta toisensa jälkeen ilmestynyt minulle uudelleen. Lennon, Cohen, Dylan ja Reed eivät julkaisseet enää merkittävää musiikkia oman kuulijuuteni aikana. Kun sen sijaan löysin Bowien, Outside ja Black Tie White Noise olivat 50-vuotiaan viimeisimmät julkaisut: ensin mainittu artistin rohkeimpia töitä, jälkimmäinen vielä arvostustaan odottava new jack swing -cooliuden huipputeos. Vuosikymmenestä toiseen Bowie onnistui julkaisemaan ajoittain loistavia levyjä, joiden varjolla vanhaan fanisuhteeseen saattoi palata. Vuoden 2003 keikka Helsingissä sai hankkimaan Heathenin, joka nousee aina topkymppiini. Jopa kymmenen vuoden tauon jälkeen Next Day saapui yllättämään kuulostamatta lainkaan väsyneeltä. Odotan miltä Bowien seuraava comeback tulee näyttämään.”

– Joni Kling

“En muista, koska törmäsin David Bowieen ensi kerran. Mieleeni tulee vain välähdyksiä.

Muistan, kuinka katsoin The Man Who Fell to Earthia lapsena sohvan takana piilotellen. Se oli samalla pelottava ja kiehtova.

Muistan, kun kuulin ensimmäisen kerran Starman-kappaleen. Minusta tuntui kuin olisin kuunnellut sitä aina. Se kuulosti sielunmaisemani taustamusiikilta. Se oli rakkautta ensikuulemalta.

Muistan, kuinka tapasin ensimmäisen kerran Päivytin. Me juttelimme Velvet Goldmine -elokuvasta ja David Bowiesta. En tiedä olisinko ujona nuorukaisena keksinyt mitään sanottavaa ilman Bowieta. Yhteistä juttua kuitenkin riitti. Tänä vuonna olemme olleet yhdessä 16 vuotta.

Muistan, kun olimme vuonna 2003 Päivytin kanssa katsomassa Bowien keikkaa Hartwall Areenalla. Istuimme korkeimmalla piippuhyllyllä. Meitä huimasi ja pelotti. Emme voineet kuvitellakaan että nousisimme seisomaan. Bowie oli soittanut vain pari kappaletta, kun jo seisoimme ja tanssimme. Hänen musiikkinsa teki meistä pelottomia.

Sen se tekee yhä.

David Bowie opetti, että tavallinen poika tavalliselta omakotialueelta tavallisesta kaupungista voi uskaltaa unelmoida ja pyrkiä kohti jotain oudompaa ja kauniimpaa. Bowien kanssa minäkin uskalsin.

Hän on kulkenut mukanani läpi vuosien, ilossa ja surussa, rakkaudessa ja kuolemassa — asemalta toiselle kanssamatkustajana, juttukaverina ja toisinaan oppaana.

Kiitos David ja hyvää matkaa.”

– Kimmo Vanhatalo