Kolumni: Ironia, tuo kulttuurimme liukuvoide

Tommi Forsström käsittelee kolumnissaan ironian merkitystä musiikista saatujen elämyksien kokemisessa. Ja vähän myös R. Kellyä.

Teksti: Tommi Forsström, kuva: r-kelly.com

Ironian aika.

Marraskuun puolivälissä kirjallisuustutkija Christy Wampole kirjoitti New York Timesiin kolumnin, joka levisi ahnaasti sosiaalisessa mediassa, etenkin yli kolmekymppisten keskuudessa. Teksti käsitteli ironian tuhoisaa vaikutusta kulttuuriimme ja tapaamme käsitellä elämämme kokemuksia.

Suunnilleen samoihin aikoihin tein erääseen toiseen suomalaiseen musiikkimediaan reaaliaikaisen Twitter-raportin r’n’b-tähti R. Kellyn keikasta New Yorkin Madison Square Gardenissa.

Vaikka sarkasmia vilisevä raporttini saikin osakseen paljon kiitosta, osui kohdalleni myös joitain Wampolen kolumnia lyömäaseena käyttävää kohkaajaa. Ilmeisesti viileässä Williamsburgissa asuva ja indiessä marinoitu valkoinen mies varustettuna hieman liian paksusankaisilla silmälaseilla ei voi nauttia R. Kellystä ”aidosti”, vaan kaltaiseni on pakko turvautua ironiaan pelastautuakseni oikeiden tunteiden kohtaamiselta. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että Timesin kuvittaja oli onnistunut approksimoimaan jutun kuvitukseksi vähän liikaa itseäni muistuttavan hahmon.

On mahdollista, että olen tuhonnut aivoni holtittomalla ironian liikakäytöllä, mutta olen elänyt siinä uskossa, että itsensä ilmaiseminen ja asioiden tulkitseminen monella eri tasolla on mielen rikkautta, ei merkki tunne-elämän regressiosta. Olen kokenut elämässäni mittaamattoman määrän aitoja tunne-elämyksiä, mutta harvoin olen ollut niin läpikotaisin viihdytetty, kuin Robert Sylvester Kellyn konsertissa. Tämä johtuu siitä, että aidosti komean laulannan, upeiden sävellysten, hienojen sovitusten ja ammattimaisen lavashow’n lisäksi osaan nauttia miehen totaalisen naurettavasta persoonasta ja vuorenkokoisesta egosta, vaikkakin pelätyn ironian kautta.

Eniten Wampolen kolumnin aiheuttamassa eritemyrskyssä kuitenkin hermostutti sen puolustajien taipumus asettaa itsensä muunlaisista elämyksistä nauttivien yläpuolelle. Olen aiemminkin vaahdonnut rock-kulttuurin naurettaviin peruskliseisiin kuuluvasta aitoudenpalvonnasta ja tässä keskustelussa sen valvominen ulotettiin viihteen ja taiteen tuottamisesta sen kokemiseen, jonka tähän asti olin kokenut edes sen verran henkisen koskemattomuuden suoja-aidan sisäpuolelle kuuluvana, ettei hyökkäyksiä sitä kohtaan tarvitse pelätä.

Nyt vihollinen kampesi kuitenkin liiankin iholle: arvottamaan tapaani kokea ympäröivä maailma. Myönnän avoimesti rakastavani ironiaa yhtenä tunteellisen työkalupakkini peruselementtinä. En koe sen millään tavoin vähentävän kykyäni pakahtua kauneudesta, liikuttua, pelätä tai nauraa aivoimesti vilpittömän hauskoille asioille.

Ironian viholliset epäonnistuvat myös näkemään ironian merkityksen kulttuurillin syklisen luonteen rattaiden rasvaajana. Huomasin itse ilmiön, kun 1990-luvun puolivälin jälkipuoliskolla Hellacoptersin ja Backyard Babiesin kaltaiset bändit alkoivat niittämään yleisöä lievän hassuttelun varjolla. Sitä edeltävän vuosikymmenen musiikkia leimasi vakavuus ja ”aitous”, joten jalka monitorilla tuuletetun suureellisen rockin soittajat joutuivat ostamaan vakavastiotettavuutensa ensin sarkasmin kautta.

Sama toistui 1980-luvun uuden tulemisen kanssa. Ensin varovasti naureskeltiin hassuja muuveja diskossa Take on Men soidessa, hetkeä myöhemmin metsästettiin kirppiksiltä tosissaan pastelliväristä nuttua ylle. Parhaillaan menevästä 1990-luvun renessanssista puhumattakaan.

Ilman ironiaa nämä sinällään vaikeat kulttuurilliset liikehdinnät eivät olisi sellaisenaan mahdollisia. Kokemisen muodon lisäksi ironia on eräänlainen kulttuurin liukuvoide, jonka avulla kykenemme siirtymään epämukavaltakin tuntuviin suuntiin tarvittaessa.

Tätä vasten Wampolen kolumni tuntui lähinnä katkeran keski-ikäisen vähättelyltä itselleen vieraan kielen ja kulttuurin edessä. Olen sanonut tämänkin ennenkin, mutta toistan tärkeän asian taas: aina kun yli kolmekymppiset paheksuvat nuorisokulttuurin kulloisiakin suuntauksia, on maailma matkalla oikeaan suuntaan.

Suhdettani R. Kellyyn ei seurauksetta kyseenalaisteta.

Kolumni on julkaistu Rumbassa 2/13.