Oodi Walesin tiikereille – Rakkauskirje tänään Helsingissä konsertoivalle Manic Street Preachersille

Areenat kutistuvat, mutta Manic Street Preachers ei suostu lopettamaan – onneksi. Toimittaja Laura Friman kiittää 28-vuotiasta vaihtoehtorockin veteraania tämän periksiantamattomuudesta.

Teksti: Laura Friman, kuva: Alex Lake

Kiitos, ettei kaikki päättynyt Severnin sillan kupeeseen parkkeerattuun autoon, jonka omistaja katosi jättämättä jälkeensä jäähyväislappusta. Kitaristi Richey Edwardsin katoamistempusta on kulunut ensi vuonna jo kaksi vuosikymmentä, mutta kaoottinen, karismaattinen runoilija on enää muisteloluku Manic Street Preacherin tarinassa.

Kävi ilmi, että selviätte mainiosti ilmankin. Lavalta ei enää tarvitse varata tilaa haamulle: jo pitkään Manic Street Preachers olette olleet te kolme.

Ja miten täydellinen kolmikko olettekaan juuri tuollaisena!

Kiitos lyhyenlännälle, samanaikaisesti salaperäiselle ja mitä tavanomaisimmalle Sean Moorelle. Soittohansikasvalikoimasi on rock-historian kiehtovin. Kiitos äijämäiselle mutta hurmaavalle James Dean Bradfieldille, jonka äänen puolesta olen jännittänyt vuosikymmeniä. Ne murtumispisteessä räkäistyt räyhähdykset!

Ja hallelujaa, kiitos jumalille, että loitte Nicholas Allen Jonesin! Narsistinen, röyhkeä mutta aina myös lämmin ja lähestyttävä Nicky Wire on alusta saakka tarjonnut meille popin lähihistorian hykerryttävimmät repliikit. Ollapa ympärillesi kietoutunut höyhenpuuhka, herra Wire.

Kiitos keskinäiselle, vaivattomalle dynamiikallanne, jota on ilo seurata vierestä: se ei perustu kilpailuun vaan kumpuaa vilpittömästä kunnioituksesta, rakkaudesta ja veljeydestä. Sniff.

Mutta ennen kaikkea kiitos musiikista. Kiitos nokkavasta Generation Terroristsista, rosoisesta Gold Against the Soulista, musertavan ahdistavasta The Holy Biblesta, katharttisesta Everything Must Gosta. Kiitos ponnekkaasta This Is My Truth Tell Me Yoursista, räyhäkkäästä Know Your Enemystä, tyylikkäästä Lifebloodista, seksikkäästä Send Away the Tigersista. Kiitos syvällisestä Journal for Plague Loversista, kimaltavasta Postcards from a Young Manista ja riisutusta Rewind the Filmistä. Kiitos jo etukäteen hämmentävästä, kesäkuisesta Futurologysta. Koko tusinasta. Yksikään albumeistanne ei ole paska, moni niistä on erinomainen – ja muutama unohtumaton, elämää suurempi. Ei hassumpi suoritus.

Viimeiseksi kiitos siitä, ettei kaikki päättynyt siihenkään, ettette ole enää muodikkaita tai tarpeeksi myyviä. Ette soita enää stadioneilla, ettekä aina edes areenoilla. Suomessa olette kulkeneet Helsingin Jäähallista obskuureille oululais- ja hämeenlinnalaisfestivaaleille ja toukokuussa yökerhoon.

En tiedä, miltä kehitys teistä tuntuu, eikä kukaan uskaltaisi kysyä – vaikka Nicky Wirella olisi eittämättä sopivan myrkyllinen vastaus valmiina. Vaikka meitä on paikalla vähemmän, rakkauden määrä salissa on vähintäänkin ennallaan.

Tervetuloa takaisin, Manic Street Preachers.

Manic Street Prechers Helsingin The Circusissa tänään 7. toukokuuta. Konsertti on loppuunmyyty.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 4/14.