Elämän loppu sävelasuun puettuna.
Jos Amorphis tekee näinä vuosina uransa vahvimpia albumikokonaisuuksia, myös bändin entinen nokkamies Pasi ”Ruoja” Koskinen painaa eteenpäin entistä kirkkaammalla liekillä.
Ajattaran viides albumi jatkaa periaatteessa jo tutuksi tulleella linjalla: Koskettimilla maustettua ”dark metalia”, jonka viesti saatetaan perille Koskisen harhaisen räkäisillä sanoituksilla. On sanottava, että Ajattaran sanoitukset eivät raakuudestaan ja bändien sanoitusten upeasta henkilökohtaisuudesta huolimatta koskaan kuulosta korneilta, kuten esimerkiksi Mokomalle joskus käy.
Heti avausbiisi Ilkitien sydämestä saakka vihlova kirskunta ja käsin kosketeltava epätoivo tekevät selväksi, ettei Ajattara usko huumoriin musiikissa. Myös naisääntä kuullaan, kun …Putoan-biisin kertosäkeessä lauluun liittyy tuntemattomaksi jäävä laulajatar. Muutenkin Koskinen osaa tuoda melodiat hienosti esiin, vaikka hän huutaakin levyn alusta loppuun. Levyn tunkkaisen tappavat soundit hyökkäävät kuulokkeista korville kuin piraijalauma.
Parhaaksi biisiksi nousee Harhojen virta, joka päättyy niin kuin pitkällä ilolla on tapana. Kalmanto tavoittaa sellaisen täyttymyksen tilan, jonka sieluapuhdistavan raskas ja murskaava musiikki parhaimmillaan aiheuttaa.