Arctic Monkeys – Humbug

28.08.2009

Aikuistunut Arctic Monkeys teki hienovaraisen levyn, joka sisältää kaikkea The Doorsista Mewiin

Kahden valtavan menestyksekkään albumin jälkeen Arctic Monkeys on hieman samanlaisessa tilanteessa kuin Oasis (What's the Story?) Morning Gloryn kokaiinipöhnän laskeuduttua. Kolmas albumi on tehtävä, vaikka siitä ei luultavasti tule niin suurta myyntimenestystä kuin kahdesta ensimmäisestä. Toisaalta monet haluaisivat kuulla lisää Fluorescent Adolescentiä tai I Bet That You Look Good on the Danceflooria.

Arctic Monkeysin loikka kahden ensimmäisen levyn välillä oli niin selvä, että Humbugilta saattoi odottaa mitä tahansa.

Siinä missä yliarvostettu Oasis ajoi Rolls-Roycensa uima-altaaseen Be Here Now -levyllä, Arctic Monkeys piti vuoden keikkatauon ja matkusti Kaliforniaan, happamista jamisessioistaan tunnettuun

Rancho de la Lunaan, jota isännöi Humbugin osaksi tuottanut Queens of the Stone Age -pomo Josh Homme. Tämän jälkeen Sheffieldin pojat tekivät loppulevyn Favourite Worst Nightmarenkin tuottaneen Simian Mobile Disco -miehen James Fordin kanssa.

Lopputulos on todellakin odottamaton, jopa muutosta odottaneelle. Poissa ovat kaahaus ja myrskyisät riffit, jotka romautetaan korkealta tyylikkääseen kertosäkeeseen. Humbug esittelee rauhoittuneen ja tyylitietoisen yhtyeen, joka keskittyy hienostuneiksi hiottuihin nyansseihin.

Säröinen rautalankasoundi soi edelleen tunnistettavasti, mutta tällä kertaa sille on annettu huomattavasti enemmän tilaa. Yleiskuva levystä vie jonnekin 1970-luvun alkuun – aikakauden maallikkona uskaltaisin mainita Creamin ja The Bandin nimet. Vauhdikkaampaa materiaalia saa odottaa toiseksi viimeiseen kappaleeseen asti.

Tosin kertosäkeeseen mennessä Pretty Visitors -kappalekin pilkotaan blacksabbathmaiseen junttaan, jonka päälle Alex Turner laulaa itselleen tyypillisen viekkaan melodian.

Liekö Josh Hommen vai bändin itsensä tekosia, mutta kautta linjan huomion kiinnittävät uhkaaviksi miksatut taustalaulut, joita mainittu Pretty Visitorskin hyödyntää.

Leimaavaa on myös hankala avautuvuus. Jopa sinkkubiisi Crying Lightning tuntuu aluksi oudon hahmottomalta, mutta lämmin melodia palkitsee kuulijansa lopulta. Enpä olisi vielä Favourite Worst Nightmaren aikaan uskonut, että vertaan Arctic Monkeysia The Doorsiin, mutta Fire and the Thud voisi Morrisonin laulamana soida hyvinkin Light My Firen rinnalla. Secret Door muistuttaa sen sijaan Mewistä, joka ei ole niin itseensä käpertynyt. Sama biisi on toisaalta laulumelodiansa puolesta klassisen tyylikäs brittipop-pala, jonka melkeinpä mikä tahansa 90-luvun suuruuksista olisi voinut säveltää.

Mielleyhtymiä pulpahtelee pintaan enemmänkin, mutta vasta kun Humbugin pehmeydelle on antanut riittävän monta kuuntelua.

Hienoa on myös se, miten suuria biiseistä on onnistuttu rakentamaan, vaikka paria poikkeusta lukuun ottamatta ne kestävät alle neljä minuuttia. Hieno esimerkki lyhyydestään huolimatta eeppisestä kappaleesta on Dangerous Animals, joka käy kolmessa ja puolessa minuutissa läpi draamankaaren, jonka rakenteluun moni bändi olisi käyttänyt vähintään viisi minuuttia.

Humbug osoittaa, että Arctic Monkeys osaa välttää muutoksen sudenkuopat. Ja koska muutoksen ei pitäisi musiikissa olla itseisarvo, Arctic Monkeys muuttuu musiikin ehdoilla, vaikka heiltä varmasti odotettiinkiin jotain aivan erilaista.

Debyyttialbumin nimi pitää edelleen paikkaansa: mitä tahansa heistä luullaankin, sitä he eivät ole.

Lisää luettavaa