Soulia, funkia, rhythm & bluesia, mitä näitä nyt on. Kaksi mustan rytmimusiikin kovanaamaa esittelee nyt parasta osaamistaan, vaan kumpi esittelee terävämmin? Vai tuleeko groovessa tasuri?
Kuva: Mascot Records
Raphael Saadiq: Stone Rollin’
Columbia
Soul-stara Raphael ottaa edelleen retrosti.
Jotenkin oletin, että ajanmukaisuudestaan tunnettu amerikkalainen soulmies Raphael Saadiq olisi jättänyt kokeilunsa 1960–70-lukuisen Motown-soulin maailmassa vain yhden levyn (The Way I See It, 2008) mittaiseksi.
Mutta mitä vielä. Hänen neljäs albuminsa Stone Rollin’ jatkaa pitkälti samoilla linjoilla, vaikka mukaan sotketaankin yhä hikisempää rhythm & bluesia, funkahtavaa rockia ja ehtaa Philadelphia soulia samettisine jousineen kaikkineen. Silti kokonaisuutena tempo on edellislevyä aggressiivisempi ja ote vähemmän keimaileva.
Saadiq selvästi tuntee menneen ajan soulsuuruudet kuin omat taskunsa. Hän osaa muokata ilmiselvistä vaikutteistaan hienoja kappaleita, jotka elävät luontevasti myös tässä ajassa. Näin se kivi vierii, kuten mies jo albuminsa nimellä antaa ymmärtää.
Stone Rollin’ on mainio retrolevy, jossa ei ole oikeastaan mitään ärsyttävää tai turhaa. Levyn kymmenen sarjassaan valioluokan biisiä perustelevat kukin olemassaolonsa vaivatta. Tässäpä vahva ehdokas vuoden 2011 kesälevyksi.
Tomi Nordlund
Bootsy Collins: Tha Funk Capital of the World
Mascot
Funk eilen ja tänään.
Tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä funkbasson kruunaamaton kuningas pakkaa uuden albuminsa kansiin sekä oman- että koko funkmusiikin historian. Bootsyhan aloitti uransa ruhtinas James Brownin orkesterissa, siirtyi siitä mestari George Clintonin P-Funk-joukkoihin ja jatkoi oman Bootsy’s Rubber Bandinsä kärkenä.
Brownin ja Clintonin lisäksi oman ylistysbiisinsä saa miehen musiikillinen ensirakkaus Jimi Hendrix – kaikki nämä osuvina tyylillisinä pastisseina. Albumin päättää ääriverevä versio Rubber Bandin vanhasta Munchies for Your Lovesta.
Hippaloissa hilluu useita übernimiä Chuck D:n, Ice Cuben ja Snoop Doggin kautta Sheila E:n välityksellä Samuel L. Jacksoniin saakka. Puhdaslinjaisin lattiantäyttäjä on Bobby Womackin kähinällään kruunaama Don’t Take My Funk.
Äärimmäisen väri- ja sävykylläinen, jopa likeltä hajanaisuutta liippaava kokonaisuus funkkaa niin kouraisevan syvästi, ettei sitä kykene itseään hytkyttämättä kuuntelemaan. Myös sanoma vie mukanaan: funkin maailmanselitys tähtipokien läpi katsottuna on aukottoman itsestäänselvä.
Markku Halme
Kuuntele levyt Spotifysta: Bootsy Collins – Raphael Saadiq