Kimmo Vanhatalo löysi Beckin uutuusalbumista runsaasti yhtymäkohtia artistin Sea Change -mestariteokseen (2002). Lue Rumbassa 2/14 julkaistu levyarvio tästä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Beck: Morning Phase
Capitol
Beck palaa rikospaikalle.
Vuonna 2002 julkaistu Sea Change oli ilmestyessään varsin yllättävä levy. Se oli avoimen tunteellinen ja raa’an sydänsuruinen albumi, jolla lähestulkoon sieluttomana pidetty postmoderni ironikko Beck paljasti yhtäkkiä olevansa tunteva ihminen. Vuonna 1996 julkaistu Odelay saattoi yhä olla hänen parhaiten myynyt albuminsa ja Loser hänen tunnetuin kappaleensa, mutta Sea Change oli Beck-levyistä se, jota saattoi todella rakastaa.
Albumi oli myös Beckin ensimmäisen taiteilijavuosikymmenen tilinpäätös, jonka jälkeen hän tuntui olevan hiukan hukassa. Vuosina 2005–08 julkaistuilla Guerolla, The Informationilla ja Modern Guiltilla Beck ajoi takaa omaa häntäänsä, sitä visionääristä nuorta lahjakkuutta, jonka jokainen levy oli paljastanut hänestä täysin uuden puolen. Vaikka Sea Changen jälkeisiä levyjä ei voinut sanoa huonoiksi, niillä Beck oli ennemmin pätevä musiikkiammattilainen kuin häikäisevän lahjakas tuhattaituri.
Beck ei ollut Modern Guiltin jälkeisinä vuosina toimettomana. Hän muun muassa teki tuottajan töitä, versioi eri artistien kokonaisia albumeja ja julkaisi Song Reader -levyn nuottikirjan muodossa. Tästä huolimatta hänen ensimmäinen vuoden 2008 jälkeen julkaisema albuminsa tuntuu paluulevyltä. Se ei kuitenkaan ole 1990-luvun ja 2000-luvun alun arvaamattoman taiteilijan paluu, vaan hyvin tietoinen katsahdus menneisyyteen. Levy, jolla Beck hamuaa rakastetun Sea Changen muistoa.
Jos Sea Change sijoittui henkisesti ennen kaikkea iltaan ja yöhön, Morning Phase on nimensä mukaisesti aamulevy. Sen aamu ei kuitenkaan ole kepeä valon hetki, vaan ennemmin sarastus pitkän pimeyden jälkeen. Aamu symboloi Morning Phasella uutta alkua, mutta kantaa mukanaan sitä edeltäneen yön arvet.
Morning Phaselta ei käy selväksi, mitä tuskaa Beck sillä käsittelee, mutta sen melankolisia kappaleita kalvavat valheet, epäilys, kaipaus ja pettymykset. Kuten Sea Changella, Beck on Morning Phasella pukenut surunsa pehmeään melankoliseen soundiin, jossa kaikuvat 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajat, pehmorock, barokkipop, country ja folk. Hänen ylväästi kaartuvia melodioitaan tukevat David Campbellin kesyttömästi tyrskyävät orkesterisovitukset. Tempo pysyy lähes koko levyn uneliaan hitaana – kuin albumi olisi vasta hetki sitten noussut sängystä.
Vaikka Beck kuulostaa Morning Phasella virkeämmältä kuin yli vuosikymmeneen, albumin hohtoa himmentää sen selvä velka Sea Changelle. Merkittävä osa tuon levyn viehätyksestä perustui sen yllätyksellisyydelle. Turhan tarkasti esikuvansa esimerkkiä seurailevalla Morning Phasella ei ole vastaavaa etulyöntiasemaa. Siinä mielessä se seuraa Beckin myöhempien levyjen kaavaa, että sekin katsoo tulevaisuuden sijaan menneisyyteen. Tämä ei vähennä Morning Phasen voimaa, mutta se riistää siltä oman selkeän persoonan.
Kuka tietää, ehkä Beckin täytyi palata tuohon menneisyyden mestariteokseensa löytääkseen kipinänsä uudelleen. Sea Change on levy, joka tarjoaa lohdutusta vaikeina hetkinä. Kenties Beck itsekin tarvitsi sen parantavaa voimaa.
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/14.