Biffy Clyro: Opposites – skottitrion tuplalevy on suuruudenhulluudestaan huolimatta kiehtova

Edellisellä Only Revolutions -levyllään (2009) läpimurron tehnyt Biffy Clyro lyö kiukaalle lisää vettä kunnianhimoisella 20 biisin teemalevyllä. Onko yhtye haukannut liian suuren palan purtavakseen? Levyn arvioitavakseen saanut Virve Nyyssönen otti selvää.

Teksti: Virve Nyyssönen, kuva: Warner

Biffy Clyro: Opposites
14th Floor

Puhkikaluttuja luita ja kulahtaneita kalsareita.

Biffy Clyron kuudes albumi on oikeastaan kaksi levyä yksissä kansissa. Rapakon takana levyttäessä bändiin on ilmeisesti iskenyt pahimman luokan amerikantauti. Paksun pahvipumaskan kätköistä paljastuu vielä umpitylsä dvd konseptialbumin syntyprosessista.

Luottograafikko Storm Thorgersonin luoma kansikuva on saanut inspiraationsa maailman vanhimmasta elossa olevasta puusta. Sen juuret ovat syvällä, se seisoo tukevasti, vaikka maailma ympärillä kuinka myrskyäisi. Biffytkin ovat vajonneet välillä sydänjuuriaan myöten vaikeuksiin, mutta tällä kertaa lähinnä siihen rock-kliseiden suohon jossa uikutetaan siitä kuinka menestyksen vanavedessä on saapunut myös arvaamattomia vaikeuksia.

Kahdelle albumille levittäytyneet 20 biisiä eivät – kokonaisuuden nimestä huolimatta – saa aikaan kummoista vastakkainasettelua. Kahden eri levyn idea ei aivan aukene, vaikka lyriikkavihkonenkin yrittää sitä hahmottaa väripsykologiallaaan. Tajua tampio: vihreä on toivon väri, kulahtaneen kalsarin väri on epätoivon väri!

The Sand at The Core of Our Bonesin sanoma lienee siinä, että elontie on lentohiekkaa. Mitä enemmän tappelet elämän realiteetteja ja vaikeuksia vastaan, sitä syvemmälle pimeyteen vajoat. Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa, sen Biffykin tietää. Toinen puoli rocksankarin elämästä on särkyneitä mieliä, yksinäisyyttä, masennusta ja alkoholiongelmia. Biisin aiheina varsin puhkikaluttuja luita.

The Land at The End of Our Toesin on tarkoitus olla se ”kohottava ja yhdistävä” levy, jolla on positiivisempi ja tulevaisuuteen luottavaisempi asenne. Avausraita Stingin Bellen säkkipillit soivat mahtipontisesti, muistuttaen bändin kotiseuduista Skotlannin ylängöillä. Säkkipillien lisäksi albumilla kuullaan kazoo-pillejä, mariachi-bändiä, steppausta ja kirkkourkuja.

Biffyt ovat onnistuneet hikoilemaan ulos myös ihan kelpo biisejä. Vaikka Skylightin alussa Simon Neil laulaa, että on aika laulaa surullisin laulu, on se koko levyn kaunein kappale. Myös Black Chandelier ja balladimainen Opposite ovat varsin onnistuneita. Kumpikin kertoo rakkauden päättymisestä ja epävarmuudesta suurien tunteiden edessä.

Opposites on paikoittaisesta suuruudenhulluudestaan huolimatta myös kiehtovan kompleksinen ja omalla rehellisellä tavallaan ihailtavan kulmikas. Kulahtaneita kalsareitakin tarvitaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 2/13. Voit kuunnella levyn Spotifyssa.