Progerock-aikakone toimii vähemmälläkin säröllä
Bigelf on tsekkaamisen arvoinen yhtye aika monelle: sen monimuotoisesti huuruisemman musiikin historiaa luotaava ulosanti värisyttää varmasti niin Bowie-diggarin, Pink Floyd -entusiastin kuin Black Sabbath -hevarinkin mielihyväkeskusta. Autenttisen 70-lukulaiselta kuulostava veivaus vaatii kuulijalta jonkinlaista avarakatseisuutta, mutta biisien parissa ei aika käy pitkäksi; sen takaa oivallisesti traditioon nojaava sävellyksellinen anti.
Yhtyeen soundi on harvinaislaatuisen komea. Syynä tähän on tietysti näkemyksellinen tuotanto ja soitanta, mutta myös ehdat vintage-romppeet ja menetelmät. Pääarkkitehti Damon Foxin hoitelema kosketinkioski sisältää järisyttävän määrän vimpaimia, ja maukkaasti mies puoliksi suomalaisen yhtyeensä jämerää soitantaa maustaakin.
Bigelfin neljäs albumi nojaa aiempaa vähemmän raskaaseen rockiin. Suuntaus on omaan korvaan hiukan epätoivottu, sillä edellislevynsä Hex on astetta mureampana myös iskevämpi. Cheat the Gallows kuitenkin irrottaa yhtyeen lopullisesti heavykarsinasta riemukkaalla tavalla musiikilliseen vapauteen.