”Penny Sparklen alakulo ei ole samanlaista sisälmyksissä vihlovaa epätoivoa kuin Portisheadilla tai The Curen Pornographyn vereslihaista angstia. Blonde Redheadin maailmassa kaunein mahdollinen olotila”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Pier Nicola D’Amico
Blonde Redhead: Penny Sparkle
4AD
Blonde Redheadin musiikkissa suru on läsnä. Sen alakulo ei tosin ole samanlaista sisälmyksissä vihlovaa epätoivoa kuin Portisheadilla tai The Curen Pornographyn vereslihaista angstia. Sen sijaan melankolia on Blonde Redheadin maailmassa kaunein mahdollinen olotila.
Yhtyeen edellinen levy, vuonna 2007 julkaistu 23 oli haikeudessaan mestarillinen. Sen eteerinen kitarapop suorastaan huokui riipivää surua.
Penny Sparkle on antiteesi edeltäjälleen. Sillä tuo melankolia on seestynyt, ja albumi ilmaisee silmiä kostuttavan olotilansa pohjattoman rauhallisesti.
Levyn taustalla pyörivät Junior Boysista muistuttavat etäiset rumpukoneet ja syntikkamatot. Kun ne vaihtuvat vähäeleisiin kitaralinjoihin, Blonde Redhead soi kuin The xx:n utuisempi isosisko tai surun musertama Beach House.
Äänisumun päällä leijailee Blonde Redheadin tavaramerkki, japanilaislaulajatar Kazu Makinon eteerinen ääni.
Levyn sävellykset ovat kohtuuttoman hienoa työtä, mutta ne eivät alleviivaa erinomaisuuttaan millään tavalla. Jää kuulijan tehtäväksi huomata äänipinnasta esimerkiksi kahden ensimmäisen biisin, Here Sometimesin ja levyn mittakaavassa jopa vauhdikkaan Not Getting Theren täydellisyyttä hipovat kertosäkeet, My Plants Are Deadin väliosan hekumoiva kitaratapetti tai päätösbiisi Spainin minimaalinen massiivisuus.
Vaikka Penny Sparkle toimii erityisesti kokonaisuutena, se on pullollaan pieniä liikkeitä, jotka vavahduttavat kuulijaansa moninkertaisesti kokoona nähden. Tämä hienostuneisuus on levyn kantava voima, ja yksikin ylimääräinen ele voisi olla sen kannalta kohtalokas.
Jokainen hetki Penny Sparklella on kuin suoraan elokuvakohtauksesta, jossa alakuloinen protagonisti tuijottaa pilvenpiirtäjän ikkunasta sateisen suurkaupungin neonvälkkeiseen yöhön.
Blonde Redhead on jättänyt alkuaikojensa melurockin taakseen usvaista tunnelmaa lukuun ottamatta. Samalla yhtye on nostanut itsensä 23:n ja Penny Sparklen siivittämänä kulttibändiasemasta todelliselle kultakaudelleen. Aikamoinen saavutus 17 vuotta sitten perustetulta ryhmältä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 13/10