Johdatus 90-luvun huippuyhtyeen jäämistöihin on hyvä vaan ei räjäyttävä testamentti
Siinäkö se sitten oli? Kiitos ei mistään? Nimittäin rakastettavan Blurin kehuttu ja kohuttu paluu. 13 keikkaa? Vitsailette?
Rahastukselta haisee: ensin Graham Coxon ja Damon Albarn kaulailevat NME:n kannessa ja kertovat, miten tuntuu ”kuin olisimme taas lapsia”. Sitten Glastonburyn, Hyde Parkin, Lyonin, T in the Parkin ja Oxegenin keikat harjoituksineen – ja baari kiinni.
Vaikka Coxon väläytti hiljattain mahdollisuutta lisäkeikkoihin, paluu tuntuu perustelemattomalta. Lienee toivottavaa, ettei Blur julkaise uutta materiaalia.
Mitä Blurin pika-comebackia siivittäneeseen kokoelmaan tulee, Midlife on hyvä tuplalevy, jos unohtaa säälittävän mutta hauskoihin vuosilukuvertauksiin perustuvan neljän sivun kansilärpäkkeen. Blur-fanit saavat edelleen odottaa totaalista testamenttia.
Laatulinjasta yllättäviä poikkeamia ovat vain heikko kännikohellus Bugman sekä epämääräiset Trimm Trabb ja Death of a Party. Muut 25:stä kappaleesta ovat klassikkoja tai henkisiä klassikkoja. Mukaan on otettu ilahduttava määrä, viisi kappaletta (jos mukaan lasketaan single Popscene), yhtyeen aiemmin väheksymältä mutta upean elinvoimaiselta Modern Life Is Rubbish -albumilta (1993), jonka biisejä kuultiin paljon kesän keikoilla.
Mutta missä ovat Charmless Man, To the End ja End of a Century?