Odotettu kakkosalbumi pelaa hieman liikaa varman päälle.
Itselleni Bullet for My Valentinen debyyttilevy The Poison oli ilmestyessään vuoden 2005 lopulla suuri tapaus, vaikka sitä yleisesti moitittiinkin kepeydestä ja kertakäyttöisyydestä.
Mielestäni walesilaisbändi toi metallimusiikkiin takaisin sitä elämisen riemua ja röyhkeyttä, jota esimerkiksi Iron Maiden hehkui luovimpana aikakautenaan. Räväkän henkilökohtaiseen ilmaisuun yhdistyi onnistuneesti juhlavaa riffittelyä ja tarttuvia kertosäkeitä, minkä lisäksi The Poison huusi myös debyyttiään tekevän bändin näyttämisen nälkää.
Hieman yli kaksi vuotta myöhemmin bändi on kiertänyt maailman muutamaan kertaan ja myynyt The Poisonia lähemmäs miljoona kappaletta. Samalla Bullet for My Valentine lunasti brittimetallin pelastajan manttelin, jonka kuningaskunnan lehdet sen harteille debyytin ilmestyessä sysäsivät.
Kliseisesti ei voi olla ajattelematta, että moinen aiheutti nuorille miehille paineita. Tai ainakin olen kuulevinani nuo paineet Scream, Aim, Firen riffirivien välissä.
Päällisin puolin kaikki on ennallaan. En odottanutkaan suurta suunnanmuutosta, mutta kerätyn kokemuksen olisi suonut kuuluvan erityisesti sävellyspuolella. Nyt kehityksen huomaa lähinnä siitä, että Bullet for my Valentine pelaa asiat hieman liikaakin varman päälle.
Kertosäkeet ovat kyllä tarttuvia, kuten ensimmäinen single ja nimibiisi hyvin osoittavat. Mutta niin singlen kuin muidenkin biisien kohdalla se kirkas tahto, joka teki The Poisonista niin hyvän, palaa aiempaa himmeämmällä liekillä. Tuotanto on tällä kertaa vähemmän tukkoista, mutta edes hengittävämpi sointi ei korvaa puuttuvaa henkeä.
Pettymykseksi tämä siis kääntyy. Siitä huolimatta Scream, Aim, Firen kuuntelua ei voi jättää vain pariin kertaan. Deliver Us from Evil, End of Days ja Heart Burst into Fire, näin muutamia mainitakseni, ovat mainituista puutteistaan huolimatta reippaita heavyralleja, joita kelpaa nautiskella positiivisen voimallisia olotiloja tavoitellessa.