”Analogisten syntetisaattoreiden, viipyilevien sähkökitaroiden sekä hyisen kaikuefektin ja vinyylirahinan siivittämä dekadentti matka lumoaa, vaikka vauhti matelisi”, kirjoittaa Marko Ylitalo arviossaan.
Teksti: Marko Ylitalo, kuva: Wikimedia Commons
Chromatics: Kill for Love
Italians Do it Better
Frendi nimeltä asfaltti.
Yhdysvaltalainen tuottajanero Johnny Jewel kurvasi suuren yleisön suosioon Drive-soundtrackilla, joka esitteli hänen projekteistaan Desiren ja Chromaticsin. Hänen piti säveltää myös score-musiikki, mutta artistin nimi ei vielä silloin riittänyt leffamoguleille. Driven ansiosta Chromaticsin menestys ohitti Jewelin toisen, niin ikään italodisko-sävytteistä elektropoppia tekevän Glass Candyn, jolta ilmestyy uusi albumi kesällä.
Drive-pesti istui Jewelille kuin ajohanska kuskin käteen, sillä jo Chromaticsin edellislevy Night Drive (2007) olisi sellaisenaan sopinut yöllisen kaupunkiautoilun taustamusiikiksi – etenkin upea In the City -single. Driven jälkeen Jewel julkaisi Symmetry-nimellä ääniraidan kuvitteelliseen elokuvaan, mikä viimeistään todisti tuottajan äärimmäisen taitavaksi tunnelmaneroksi, oikeaksi auteuriksi. Chromaticsin neljäs levy puolestaan paljastaa paranoidin perfektionistin olevan myös hyvin tuottelias.
Lähes 80-minuuttisen kokonaisuuden jännite ei herpaannu kuin aniharvoin. Instrumentaalinen Broken Mirrors palkitsee viimeisillä minuuteillaan, vaikka aluksi vaikuuttakin tyhjäkäynniltä, ja esimerkiksi abstrakti The Eleventh Hour -välisoitto vain korostaa pop-laulujen erinomaisuutta. 16 kappaletta sisältävä julkaisu hyrrää kuin hyvin öljytty moottori, mutta digitaalisen Kill for Loven ostajat saavat kaupan päälle vielä varttitunnin jatkokyydin. No Escape -bonuksen lisäksi Jewel karsi pois parikymmentä kappaletta hylätessään idean tupla-albumista.
Chromaticsilta on kuultu aikaisemminkin ylittämättömiä covereita, mutta Kill for Loven loistelias laina-avaus, Neil Youngin Hey Hey My My (Into the Black), osoittaa hehkutuksen vääräksi: Chromatics ylittää itsensä.
Jewelin kädenjäljen kuulee, oli kyseessä mikä tahansa hänen projekteistaan: analogisten syntetisaattoreiden, viipyilevien sähkökitaroiden sekä hyisen kaikuefektin ja vinyylirahinan siivittämä dekadentti matka lumoaa, vaikka vauhti matelisi. Elokuvallinen noir-elektro kuulostaa uneliaalta mutta ei rauhoittavalta – paremminkin jännitystä ylläpitävältä. Kaiken kruunaa apukuskin paikalta laulaja Ruth Radelet, joka humalluttaa hypnoottisella kujerruksellaan. Ja kromi kiiltää – kuin jalokivi.
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/12.