”Nyt on necronomiconit, saatanalliset raamatut ja muut maailmankirjat sekaisin! Vuodesta ’96 pääasiassa paskoja biisejä punnertanut Glenn Danzig on tehnyt hyvän levyn!” Näin iloitsee Mervi Vuorela arviossaan.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Nick Enfield
Danzig: Deth Red Sabaoth
The End
Nyt on necronomiconit, saatanalliset raamatut ja muut maailmankirjat sekaisin! Vuodesta ’96 pääasiassa paskoja biisejä punnertanut Glenn Danzig on tehnyt hyvän levyn!
Poissa ovat ne mitäänsanomattomat kappaleet ja luotaantyöntävät industrial-efektit, jotka tekivät neljästä edellisestä Danzig-levystä silkkaa vuvuzela-piinaa. Tilalla on ehtaa blues-painotteista heviriffittelyä, jota lead-kitaristi Tommy Victor maustaa mainioilla Saint Vitus -henkisillä wah-tilutteluilla.
Myös Glennin ääni on kuin suoraan vanhoilta Danzig-levyiltä. Kaikki, jotka joskus haukkuivat miestä rappeutuneesta äänialasta (allekirjoittanut mukaan luettuna), joutuvat nyt perumaan puheensa.
Glenn ei ehkä ole yhtä kovassa terässä kuin Rob Halford – ja kukapa olisi – mutta komeasti hän yhä kailottaa.
Mikä parasta, klassisesta hevistä (Rebel Spirits) bluesrockiin (Ju Ju Bone) ja jylhään paisutteluun (Pyre of Souls: Seasons of Pain) venyvät biisit ovat oikeasti hyviä!
Siksi onkin ikävää, että levyn kompastuskiveksi nousee tuotanto. Demomaiselta kuulostava miksaus on samea ja epäselvä, kitarat pauhaavat liian kovaa ja Glennin ääni pääsee vain harvoin liitämään jumalaisiin korkeuksiinsa.
Ärsytysefekti on niin voimakas, että arvosana tippuu neljästä tähdestä kolmeen.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9-10/10