”Kerrostumat tuntuvat olevan tällä levyllä paremmin esillä kuin aiemmin”, kertoo Markku Roinila arviossaan.
Dave Lindholm
Ajaton on ajoissa
Johanna
Arvosana: 7,9
En edes yritä laskea monesko Dave Lindholmin levy tämä on. Sanottakoon kuitenkin, että se kuuluu isokynäsarjaan, jos nyt sellaiseksi voi sanoa miehen suomenkielisiä soololevyjä. Lindholmissa on aina ollut sellainen jännittävä piirre, että vaikka hän vaihtaa tyyliä ja miehistöä vähän väliä, hänen musiikkinsa kuulostaa aina vain häneltä itseltään – hän on samaan aikaan ’liian nopee’ ja ’se sama’. Katsokaa vaikka levyn nimeä: kuka muu voisi keksiä tuollaisia otsikoita? Ja vaikka en ole artistia koskaan tavannut, epäilen että ne tulevat nopeasti.
Kaikki kuulemani Lindholm-soolot ovat olleet vähintäänkin kiinnostavia, mutta Ajaton on ajoissa on paremmasta päästä etupäässä tasavahvuutensa ansiosta. Melkein jokainen yhdestätoista kappaleesta puolustaa paikkaansa, vaikka selviä ikivihreitä ei joukosta ainakaan heti erotu. Ehkäpä avauskappale, perinteinen raikkaasta tytöstä kertova Liljan lei jää helpoiten kouraan.
Voi olla että kuvittelen vaan, mutta kerrostumat tuntuvat olevan tällä levyllä paremmin esillä kuin aiemmin, tosin paljon vähemmän selvästi kuin esimerkiksi Tuomari Nurmion Paratiisin puutarhassa. Käyköön esimerkiksi Tuuli, joka on toinen kappaleen luontolauluista. Tekstillinen asetelma on samankaltainen kuin Musiikkia-levyn Maalauksessa, monologi koskee ei-rationaalista oliota. 63 & 36 tuo jo nimensäkin puolesta mieleen Vanha & uusi romanssi -levyn, ja tarina vastapooleistakin voisi olla ko. levyltä.
Tallella on toki myös rutosti mysteeriä. En tajua yhtään mistä Art Tourist kertoo. Davemainen teksti voi olla jonkinlainen sisäpiirivitsi, joka ei varmaan koskaan selviä. Ohion Napoleon on samanlainen juttu. Verevän vänkä blues sisältää tarinan tiluksia mittailevasta miehestä, jonka nimi – Napoleon – ei oikein natsaa: ”Komplekseja on helppo ymmärtää / silloin kun on selvät syyt/Mut hei, tää ukko on lähes kaksimetrinen!”. Hmm.
Orgaanisen komeasti helisevä levy on oikein hyvä kitaralevy. Niitä on siinä paljon, ja Dave soittaa niin akustisia kuin sähkökitaroitakin puhtaalla soundilla hieman kuin Bluesoundsin pophelmissä, täräyttäen toisinaan upean soolon, joiden sujuva monipolvisuus lähtee vain herralta itseltään.
Koko levy tihkuu persoonaa, ja sitä ei 2010-luvunkaan musassa liikaa ole. Siksi tämä on syytä kuunnella.”Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa / mikäli ymmärtää enemmän kuin 1000 sanaa”.
Markku Roinila
Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko