Dingo – Humisevan harjun paluu

Vakuuttavaa Dingoa, pitkästä aikaa

Dingon kaksi edellistä paluualbumia olivat kevytkenkäistä vanhalla maineella ratsastamista. Tämänkään albumin avausraita Laivauutisia ei lupaa yhtään parempaa: puolivillaista keskitien iskelmärockia modernin teollisella soundilla.

Loppujen yhdeksän raidan taso liikkuu tasaisesti välillä hyvä – hyvä plus, positiivisena poikkeuksena erinomainen Mascaramies. Sävelensä puolesta se mahtuu kevyesti Dingon top kymppiin, ja suorituksen tasolla svengaa itse asiassa paremmin kuin yksikään aiempi Dingo-hitti.

Tämän albumin vahvin ase on nimenomaan hillitön svengi. Neumann ja rivimiehensä seisovat ja soittavat tiukassa etukenossa, kainalossaan paketillinen U2:lta ja vastaavilta dinosauruksilta vohkittuja eväitä. Yhtye soittaa yhteen kiitettävän dynaamisesti, eikä Erik Valkama ole lainkaan hullumpi kitaristi, vaikka jälki ei kovin persoonallista olisikaan.

Rockaus ei ole missään mielessä radikaalia, mutta perinnetietoisen tuhtia kuitenkin. Ilahduttava yllätys.