Ei tämä kyllä oikein vieläkään toimi.
Jotkut eivät sitten osaa olla ampumatta itseään jalkaan. Edellisen Rumban kansikuvajutussa Lontooseen muuttanut sisar–veli-duo Dirty Fingernails antoi itsestään kolmen sivun haastattelussa varsin sympaattisen kuvan ja sai oikeasti kiinnostumaan heidän musiikistaan.
Jutun vieressä Pokon uusi A&R-työntekijä, ihan tolkuissaan olevalta mieheltä vaikuttava Mikko Meriläinen kertoi ponnisteluista saada perinteikästä manselevymerkkiä karistamaan yltään liki patologisen tyylittömyyden ja tarpeettomuuden imagon.
So far, so good.
Kunnes sitten takakannen Poko-ilmoituksen suunnittelu oli taas annettu ilmeisesti talon hovigraafikkona toimivalle orangutangille, jonka fontti- ja sommittelu-antikyvyt tuhoavat neljännessivulla sen, mikä lehden sisällä on neljällä sivulla voitettu.
Aivan ilman omaa syytään Dirty Fingernails joutuu siis lähteämään taistoon alakynnestä. Alku on kuitenkin lyvin lupaava: levyn avaama A European Scream löytää mukavan balanssin uhmakkaiden kitaravyöryjen ja nätin melodian välillä. Eikä kakkoskappale ja ensisingle Brunokaan ole huono, vaikka kaikesta kuulee, ettei se ole puoliksikaan niin hyvä kappale kuin tekijänsä luulevat.
Sitten levy ei niinkään syöksy alamäkeen kuin löytää maisema-arvoiltaan vaatimattoman tasangon, jolla loppualbumi laiduntaa pikkunätin aluskasvillisuuden seassa. Näppäryys ja rentous välittyy kuulijalle demomaisuutena ja viimeistelemättömyytenä. Eivätkä tekstit, kuten ”Marianna Faithfull, stay faithfull / Tom Waits, just waits” suoranaisesti auta asiaa.
Greetings ei ole siis ihan kiva debyytti vaan laadukas luonnos debyytistä, jonka yhtye olisi osaavimpien käsien auttamana pystynyt tekemään. Kaikkea hyvää kuitenkin Pokolle sen pyrkimyksissä uudistua. Ensiksi kannattaisi kuitenkin aloittaa visuaalisesta puolesta, jonka rinnalla Hesburgerin taustatiimi voisi tehdä töitä Absolut-vodkalle.