Epätasaiseksi jäävä rallattelulevy.
Carl Baratin Dirty Pretty Things on konseptina hyvinkin pidettävä. Clashin ja Kinksin akustispitoinen sekoitus jatkaa hyvin The Libertinesin ladpoppia, ja parhaimmillaan se riemastuttaa, sulostuttaa ja liikuttaa. Mutta turhan usein se jää yhdentekeväksi remuamiseksi, ja moni biisi tuntuu yksinkertaisesti täytepurkalta.
Bändin toinen levy alkaa kyllä hyvin. Ovelan ontuvasti kulkeva Buzzards & Crowns on pitelemättömän riemukas. Rujon Hippy’s Son on ilmeisen omaelämäkerrallinen artistien ja aktivistien lapsen tarinaa kerratessaan. Plastik Hearts tuo hyvin esiin Dirty Pretty Thingsien vahvimmat puolet – rallattelubiisi on rempseydessään ja brittiläisessä jätkämäisyydessään hilpeä kuin kaksikerroksinen punainen bussi. Come Closer täydentää kuvaa hitaankauniina balladina, joka koskettaa oikeasti.
Siinäpä huippukohdat taisivat ollakin. Ai niin, Best Face on hyvä biisi, mutta muistuttaa vähän häiritsevän paljon Arctic Monkeysia.