Vanhan reseptin mukaan
Kun Eminem nuorena ämseenä ansioituneesti noteerattiin hiphop-raamattu Source Magazinen Unsigned Hypessä, hän loi toivoa värisokeasta hiphopista, jossa vain skilleillä on väliä. Tavalla johon Beastie Boys, House of Pain tai 3rd Bass eivät olleet kyenneet.
Äärimmäisiä päihde- ja väkivaltafantasioita sysimustaan huumoriin yhdistellyt lyyrinen taituri singahti raketin lailla undergroundista listojen kärkeen ja avasi ovia monille muillekin.
Kaksitoista vuotta ja monta levyä myöhemmin herra Marshall Mathers on maailmanlaajuinen ilmiö, josta ei enää tiedä, mitä olla mieltä. Kuin Michael Jacksonista, mutta eri syistä. Eminemin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen Relapse on samalla hiphopin odotetuin ja vähiten odotettu levy.
Sokkiarvolla suosionsa luonut Eminem on pyörittänyt samaa tematiikkaa alter egojensa kanssa levy toisensa jälkeen. Kyllä, me kaikki tiedämme hänen vaikean äitisuhteensa, rakkautensa tytärtään kohtaan ja mieltymyksensä lääkkeisiin.
Osaamme odottaa räävittömyyksiä ja pilkkoja julkkisten suuntaan.
Relapsella on lähinnä nostettu rimaa muun muassa homo-pedofiili-insesti-raiskauksilla ja räppäävällä Christopher Reevellä.
Poikkeuksena aikaisempaan tuotantoon Eminem vakavoituu ensimmäistä kertaa hänen yksityiselämäänsä ravistelleen asian äärellä. Hän on todellisuudessa elänyt niin kuin on laulanut. Siis päihteiden osalta. Relapse on parhaimmillaan lääkeriippuvuuden kanssa taistelleen miehen tilinteko. Juuri tätä asiaa käsittelevät kappaleet ovatkin levyn kiinnostavinta ja rehellisintä antia.
Eminemin sanoittajankyvyt ovat kiistattomia. Hänen flownsa korvaa sen, minkä hän äänessään häviää. Siksi on surullista kuulla kuinka hän kikkailee painotuksilla ja aksenteilla Relapsella. Se pitkälti vesittää koko levyn. Vai miltä kuulostaa skottiaksentti ja jamaikalainen patois samassa kappaleessa?
Kaiken kaikkiaan, Relapse ei yllätä. Hyväkin kauhuelokuva menettää tehoaan jatko-osien myötä ja muuttuu lopulta parodiaksi itsestään.