Ruotsin vara-Wiipparit ylittävät kaikki odotukset.
Olihan Fatboyn vuonna 2004 ilmestynyt debyytti Steelhearted hyvä albumi, mutta tällaista ei silti osannut odottaa. In My Bones on komeimpia levyjä, joita olen kuullut tänä vuonna, saati sitten koskaan. Melkein itkettää miten palaset loksahtelevat kohdalleen levyä kuunnellessa.
Ensinnäkin kappalejärjestys. Tunnelma säilyy täydellisenä, slovarit ja cover putoavat juuri oikeaan kohtaan. Ja mitkä soundit! Tilaa, viileää kaikua ja kaiken pohjalla yhtyeelle nimenkin antanut upea pystybasso, jossa todella on syvyyttä. Näilläkin jäätäisiin puoliväliin, mutta kun kappalemateriaalikin on saatu samalle tasolle!
Siinä missä ilmeisin esikuva, Weeping Willows, on pohjimmiltaan säälissä kylpevien yksinäisyyttään uikuttavien pullaruotsalaisten orkesteri, Fatboylla on tindersticksmäistä tummaa tyyliä, joka tuo esimerkiksi I Once Had You -kappaleen kohtalokkaaseen tunnelmaan todellista vaaran tuntua. Duetto Sarah Dawn Finerin kanssa (The Way We Were) on kuin rockabilly-versio Poguesin Fairytale of New Yorkista.
Kun covereina ei ole enää nolosti The Smithsiä (joskin kansi ja aloituskappaleen ”the world won’t listen” heilauttavat rasvalettiä siihen suuntaan) vaan ’56-vintage-Sun-kamaa, ollaan täydellisyyden keskipisteessä. Nyt vain tämä bändi klubikeikoille Suomeen!