”Joillekin ihmisille marijuana selvästi sopii, vapauttaa ja poistaa estoja. Joshua ’Josh’ Tillman on selvästi yksi heistä”, aloittaa Jean Ramsay arvionsa.
Father John Misty
I Love You, Honeybear
(Bella Union / Sub Pop)
Arvosana: 8,5
Tai kenties kyse on sienistä. Ei siis suppilovahveroista, vaan taikasienistä. Nautittuaan kourallisen niitä lattialla Big Surissa alastomana istuva Josh Tillman tajuaa, että jos päästäisi live-esiintymisten yhteydessä kappaleiden välissä viljelemänsä huumorin sisään kappaleisiinsa, saattaisivat ne heijastaa häntä kattavammin.
Ja hän päästi. Lopputuloksena peilistä katsoi hyvin istuviin pukuihin sonnustautunut ja tukkansa lyhyeksi leikannut, jatkuvia vitsejä ja nokkeluuksia viljelevä ja nonchalantisti esiintyvä hahmo, joka olisi sopinut vaivattomasti Rat Packin jatkeeksi: Father John Misty.
Mistyn debyyttilevy oli technicolour-kollaasi kaikkea sitä, mikä on viimeisten viiden vuosikymmenen aikana ollut hyvää populaarimusiikissa: dylanmaista elohopeasoundia, itseään referoivia viitteitä kaikkeen Richard Brautiganista Neil Youngiin dune buggyssä (eli viittaus itse asiassa Youngin kappaleeseen Revolution Blues, jossa tämä muistelee hurjasteluaan dyyneillä itsensä Charles Mansonin kanssa, josta seuraa tietenkin kysymys siitä, kuka peilistä itse asiassa katsoo ja kuka laulaa? Misty vai Manson?).
Fear Fun (2012) oli levy, joka oli yksinkertaisesti TÄYNNÄ. Se oli populaarikulttuurin läpikotaisin tuntevan ja sen säikeistä omia kudelmia vaivattomasti loihtivan miehen voimannäyttö – huikea, impressionistinen maalaus siitä hetkestä, jolloin näkee koko elämänsä ikään kuin sisältäpäin, koska on juuri räjäyttänyt sen pirstaleiksi.
Sama kantoi esiintymisiin. Esiintyessään Tavastiallla marraskuussa 2012 Tillman oli elementissään, letkeä ja vapautunut. Spiikit ja kappaleet soljuivat yhteen, ja keikan jälkeen baarin puolella Tillman oli pehmeä ja hyväntuulinen, halaili faneja ja heitti puolihuolimattomia oneleinereita suuntaan jos toiseen.
Tai siis Misty. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu siltä kuin Tillman olisi luonut Mistyn hahmon – ei niinkään voidakseen piiloutua sen taakse, vaan pikemminkin voidakseen tuoda itsensä pelottomasti julki sen kautta. Niin saumaton oli tuo baarinkin puolelle lavalta jatkunut esitys.
Yksi selitys on, että Tillman oli yksinkertaisesti pilvessä. Koko Fear Fun ja sitä seurannut psykedeelinen sirkus haisi huumeille ja juhlimiselle, mutta sellaisella hipahtavan viattomalla tavalla.
Rakkauden kesän optimismi ja kukkaiskoristelu oli selvästi yksi Mistyn keskeisiä säikeitä. Olihan hahmo asettautunut asumaan tarunhohtoiseen Los Angelesin Laurel Canyoniin, josta tuottaja Jonathan Wilsonkin oli löytynyt.
Laurel Canyonista tämää uusikin levy saa alkunsa, ja lautturina ja oppaana matkalla helvetistä paratiisin toimii taas Jonathan Wilson.
Canyonin kuuluisan sekatavarakaupan parkkipaikalla Misty tapaa nuoren naisen jolle alkaa puolihuolimattomasti jutella niitä näitä. Tapaaminen on kuvailtu levyn viimeisellä kappaleella I Went to the Store One Day.Pian Tillman huomaakin rakastuneensa.
Se on levyn päätepiste, koska se on sen alku: lankakerän pää, johon olemme päätyneet purettuamme sen. Kappaleen viimeinen lause “I’ve seen you around, what’s your name?” on esimmäinen asia jonka Tillman sanoi tulevalle vaimolleen, valokuvaaja Emma Elizabeth Tillmanille. Alkuräjähdys, ground zero.
Levynä Honeybear on edeltäjäänsä rikkaampi, vaikkakin elementeitään huomattavasti köyhempi. Jousitaustat ovat schmaltzisen runsaat, ja ne heijastelevat levyn rakastunutta ja yltäkylläistä tunnelmaa.
Kuten levyn mukana seuraavassa julisteessa, joka on kollaasi hyvinkin intiimeistä valokuvista, pääsee kuulija levyn sanoituksissa joskus punastuttavan lähelle Mistyä ja hänen vaimoaan. Kaikki käy: pienet laput, joita rakastavaiset jättävät toisilleen, lakanat joihin tuhriutuneista eritteistä levy lähtee liikkeelle, pienet hetket ja asiat jotka ovat rakastavaisille niin tärkeitä.
Toki tässä toimii se totuus, että kaikkein henkilökohtaisimmat asiat, kuten lakanoihin vangitut rakkauden neljä elementtiä (mascara, veri, tuhka ja sperma), ovat samalla ne kaikkein universaaleimmat.
True Affectionin konetausta ja syntetisoidut Miami Vice -rumpufillit saavat hymyilemään, yleensäkin siksi, että kappale, joka on omien sanojensa kautta “true”, sisältää ainoat syntetisoidut efektit. Biisin teennäinen tunnelma läheltelee kanyewestmäistä autoeroottista hurmioitumista omasta itsestään.
Kyyninen, katkera ja irtosuhteiden väsyttämä The Night Josh Tillman Came to our Apt. on tekstinä hätkähdyttävä, jopa misogynistinen. Tillmanin juro persoona nousee pintaan, kuin kesken unien heränneenä.
Hajamielisen dekadentti ménage a trois menee pieleen, ja kappale onkin oikeastaan sarja huomioita siitä, mikä Tillmania hänen toisessa seuralaisessaan alkaa ärsyttää. Sellaisena se on toki myös hysteerisen hauska, hieman samoin tavoin kuin Kauko Röyhkän inhorealistisimmat kuvaukset irtosuhteista, jossa toisen liha ja ääni alkavat oksettaa. Kyse on pikemminkin kuitenkin misantropiasta kuin puhtaasta misogyniasta.
Geneerinen 1960-luvun 12-kielisen sähkökitarakoukun (The Dillardsin Last Thing on My Mind tulee mieleen) varassa oleva kappale on – tietenkin – musiikillisesti yksi levyn kauniimmista. Levyn yhteydessä antamissaan haastatteluissa Misty/Tillman on myöntänyt, että tuo tapahtuma tapahtui edellisenä iltana siitä, kun hän tapasi vaimonsa Emman. Sellaisenaan se sopii päättämään kakkosvinyylin.
Levyn ensimmäisenä yksittäin julkaistuna kappaleena (tai “ilmaisena digitaalisinglenä”, kuten ilmaisu kuuluu) Bored in the USA on anomalia, Harry Nilssonin ja Randy Newmanin hengessä vedetty pianoballadi. Otsikko viittaa tietenkin Bruce Springsteenin klassikkoon Born in the USA, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.
Kolmannen säkeistön turruttava litania koulutusta, asuntolainaa ja psyykelääkkeitä on kuin päivitetty versio Dylanin Subterranean Homesick Bluesista huvittavilla yleisön esiäänitetyillä nauruilla höystettynä.
Levyn julkaisun yhteydessä on ennakkotilaajille lähetetty joissain levykaupoissa (ja värillisellä vinyylillä ilmestyneen erikoispainoksen yhteydessä) jaettu kasetillinen demoja levyn kappaleista. Sen versioiden sovitukset ja instrumentaatiot kuulostavat yllättävän samanlaisilta levyn kanssa, joskin samettisten jousisovitusten, mariachi-torvien ja psyke-kitarasoolojen puuttuminen ja säilykepurkissa äänitetyltä kuulostava yleissoundi tekevät demosta vähemmän nautittavan kuuntelukokemuksen.
Ainoana kappaleena dramaattisesti levyversiosta poikkeva (jopa True Affectionin konetaustat ovat paikallaan jo demolla) Bored in the USA kuulostaa hajamielisesti akustisella kitaralla tapaillussa demoversiossaan huvittavasti vanhalta kunnon eteeriseltä J.Tillmanilta. Kappaletta leimaavat jopa sama kaiutettu laulu ja tuplatut harmoniat lopussa! On helppo ymmärtää, miksi Tillman ja Wilson muuttivat sovitusta levylle, sillä demoversio on ihan vanhalla reseptillä vedetty.
Toinen lopullisesta versiosta poikkeava esitys on Holy Shit, joka demovaiheessa kulkee vielä kulkee muodossa Past Is a Nightmare I’m Trying to Wake Up from. Se taas on väännös James Joycen Odysseuksen kuuluisasta lauseesta “History is a nightmare from which I am trying to awake”, jossa päähenkilö Stephen Dedalus (Joycen alter ego, hieman samalla tavoin kun Misty) kyseenalaistaa keskustelussa herra Deasyn kanssa tämän käsitykset Irlannin historiasta ja elämän tarkoituksista.
Deasy on uskovainen, ja Jumala on hänelle keskeinen motivaattori. Kun tähän lisää Tillmanin lapsuuskokemukset baptistikoulussa ja helluntailaisuuden piirissä, ollaan jälleen hyvin henkilökohtaisten asioiden äärellä.
Demokasetin päättää huikean hieno, fanfaarinomainen hyvästijättö menneelle elämälle ja sen ylilyönneille, jonka olisi suonut päättävän myös levyn. Näin ei tapahtunut, koska kyseessä on cover Cass McComsin kappaleesta Nobody’s Nixon. Hämmästyttävää, sillä laulu kuulostaa aivan siltä kuin se olisi Mistyn kynästä.
Jäämme siis parkkipaikalle seisomaan. Käveltyään taaksepäin omissa askeleissaan Tillman on levyn lopussa Laurel Canyonin sekatavarakaupan pihalla, itseään akustisella kitaralla säestäen.
Sutaistu ja luonnoksenomainen kappale on täydellinen päätepiste yltiöromanttiselle levylle, joka on kaikista aiheen rajauksesta johtuvista syistä huolimatta luultavasti levy, jonka yhteyteen palaa useammin kuin debyytin vaativaan kaleidoskooppiin.
Tarinan mukaan Misty oli päässyt ensimmäisen levyn luomista paineista yli, kun hänen vaimonsa oli sanonut hänelle, ettei hänen pidä pelätä antaa kappaleiden olla kauniita. Ja sitä ne tosiaan nyt ovatkin.
I Love You, Honeybear on suorastaan järkyttävän kaunis levy, hauras ja ainutkertainen, niinkuin kaunein ihastuminen voi olla.
P.S. Kirjoitetulla sanalla on selvästi merkitystä Mistylle/Tillmanille. Debyytin mukana tuli Tillmanin debyyttiromaani suurelle paperiarkille painettuna. Sama romaani, jota Tillman kirjoitti hökkelissä keksiessään Mistyn hahmon.
Oheistuotteistuksen osaava Tillman on tällä kertaa laittanut mukaan – valtavan valokuvakollasin ja sanoituskliitten lisäksi – kenties huvittavimman liitteen, mitä on vähään aikaan tullut vastaa: ”Exercises for Listening”, eli kappalekohtaiset ohjeet kuulijoille erilaisista harjoituksista, joita voi tehdä kuunnellessaan levyä.
Ne ovat hyvin yksityiskohtaisia, jopa ruoka-aineiden mittasuhteet on ilmoitettu hyvin tarkkaan, ja ohjeet liittyvät jollain tavoin kappaleiden teemoihin tai syntyhistoriaan. Niiden kautta saa jännän näkökulman Tillmanin luovaan prosessiin, ja siinä ohessa aikamoiset naurut.
Esimerkiksi Holy Shit pistää piirtämään lyijykynällä itsestä omakuvan nuorena, kumittamaan sen, sama keski-ikäisenä, kumittamaan sekä viimeiseksi vanhana ja pyyhkimään senkin pois. Lopputuloksena ”tajuaa kuolleensa jo monta kertaa”.
Punchline tulee kuitenkin lopussa: viimeisenä kuvana piirretään kuva jostain itselle rakkaasta henkilöstä, näytetään se hoitajalle (mitään viittausta siitä että oltaisiin jossain hoitolaitoksessa ei ole tullut ennen tätä, tietenkään), odotetaan päänsilityksiä ja vaaditaan lopuksi vanukasta.
Huumori on mustaa ja lakonista.
I Went to the Store One Day’n ohjeet ovat kenties kaikkein koskettavimmat.
”Mene kauppaan, jossa tavanomaisesti laahustat etsien tupakkaa ja pullotettua vettä joka päivä.
Käy makaamaan jollekin käytävistä.
Odota että joku poimii sinut mukaansa.”
Ja niinhän tämäkin levy sai alkunsa.
Jean Ramsay