Köyhän miehen My Morning Jacket paljastuu täysveriseksi pastoraalifolkiksi.
Seattlelaista Fleet Foxesia on pidettty taivaanlahjana niille My Morning Jacketin faneille, jotka eivät yhtyeen uusimpia ekskursioita avaruusfunkin sfääreihin vaivatta sulata. Ihan hyvä, mutta vaikka laulusoundissa on selviä yhteyksiä, kyse on kahdesta aivan eri bändistä. Fleet Foxes on lähempänä Incredible String Bandia kuin Charlie Daniels Bandia, jos tiedätte mitä tarkoitan.
Karkeasti sanottuna: nämähän ovat hippejä. My Morning Jacketin Jim James ei koskaan pystyisi ristimään kappaletta niin itsekritiikittitömän kornilla nimellä kuin White Winter Hymnal tai Tiger Mountain Peasant Song. Ja levyn alussa aurinko nousee. Von Hertzenin veljesten fanit, tulpat pois korvista, täällä on tuoretta lihaa. Tai mitä lie dullalla savustettua tofua.
Liialta progeilulta homman pelastaa kuitenkin mukavan folkmainen ote. Sanoitukset ovat kuin satuja, banjot kolisevat taustalla ja multa haisee varpaiden välissä. Muutenkin levyn yllä leijailee jotenkin selittämättömästi 60-luvun lopun sammareiden ja patchoulin tuoksu, hieman samalla tavalla kuin Six Organs of Admittancen edellinen levy The Sun Awakens (2006) haisi Vesimiehen ajalle.
Vaikka levy on kaikin tavoin viihdyttävä, siitä ei erotu oikein selkeitä huippuja. Kutina on kyllä siitä, että albumi kasvaa uusintakuuntelujen myötä. Fleet Foxesilta on lupa odottaa mitä vain. Kunhan kukaan ei soita heille Princeä.