Green Day palaa 60-luvulle, valeasuissa.
Tämä maailman huonoiten naamioitu salasivuprojekti on tosi hyvä, melkeinpä tehokkaampi kuin Green Day parhaimmillaan. Pirun hyvin vetäviä viisuja positiivisella 60-luvun garageasenteella ja -soundilla, vaikka moderni välineistö on siivonnut äänijäljen hieman turhan siloiseksi. Naamariin nousee kannustava ”jatkakaa, jatkakaa!” -hymy, ja tanssijalka – vaikka minähän en tanssi! – alkaa vispata saman tien. Istuessakin.
Tehokkaimmat riffit oivine urkusäestyksineen ovat silkkaa Sonicsia, mutta monesti on pykälässä myös suhteellisen puhdas poppisteluvaihde – varsinkin Supergrassin uran alkuvaiheet mieleen tuovassa Mother Maryssä.
She’s a Saint Not a Celebrity käynnistyy kuin The Whon versio Summertime Bluesista, Alligator soi kuin Kinksin You Really Got Me, ja muutamalla raidalla kuullaan myös varsin psykedeelishenkisiä mausteita.
Periaatteessa henki on hyvin pitkälti sama kuin klassisella Nuggets-kokoelmalla. Yhtään mitään leimallisen omaa tässä ei ole, eikä tarvitsekaan. Toimii.