Tummasävyistä kevytmelankoliaa.
Edellisen albumin aikaan Hurtia yrittiin änkeä täkäläisille markkinoille isolla kädellä. Bändi jopa raahattiin Yhdysvalloista showcase-keikalle Helsingin Nightlife Rockiin eli ”Talevalaan”. Silti ei oikein lähtenyt.
Hurt soittaa periaatteessa samanlaista aikuisen teiniangstin synkistämää grungenjälkeistä raskaahkoa radiorockia kuin kaiken maailman greedien ja nickelbackien kaltaiset ”murjotan matkalla pankkiin” -miljonäärit.
Silti yhtye ei ole vain kammottava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Pro Tools risteytetään Prozaciin. Positiivinen pierunkatku tuoksahtaa inan enemmän kuin puunatummilla kollegoilla. Välillä tulee mieleen jopa A Perfect Circle, mikä myönteiseksi referenssiksi luettakoon.
Periamerikkalaista paatosta piristävät Talking to Godin jousisovitusten kaltaiset raikasteet. Kokonaisuutena 12 biisin jötkäle käy kuitenkin puuduttamaan, kun tempolukemat lötköttävät läpi albumin alhaalla kuin kestävyysjuoksijan pulssi.