Interpol: Interpol – New Yorkin tosikot poistuvat trenditutkien näytöiltä

07.10.2010

”Hei hei, hitit ja basisti Carlos D.!” huutelee Samuli Knuuti arviossaan ja vilkuttaa perään. Interpol ei enää yritä jalostaa taiderockiaan helposti sulateltavaan muotoon.

Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Jelle Wagenaar

Interpol: Interpol
Matador

Interpol on aina pitänyt korttinsa lähellä kalliisti räätälöityjä puvunrinnuksiaan. Siksi yhtyeen edellinen albumi, isolla levymerkillä julkaistu Our Love To Admire (2007), osoittautui entistä isommasta soundista huolimatta kaupalliseksi ja osin taiteelliseksikin epäonnistumiseksi. Newyorkilaisnelikolta puuttui taito tai halu jalostaa jylhästi poseeraava taiderockinsa suoriksi yleisöä villitseviksi kertosäkeiksi Editorsin tai White Liesin tyyliin.

Neljännellä levyllään bändi on palannut pienelle levymerkille ja omien vahvuuksiensa pariin. Jo avausraidalla Success laulaja Paul Banks vahvistaa mainettaan 2000-luvun Simon Le Bonina – sanoittajana, jonka yhdestäkään tekstistä ei löydä päätä eikä häntää, vaikka ne hyvältä kuulostavatkin.

”I’ve got two secrets but I only told you one”, Banks kiusaa kerroksittain kasautuvien kiataramattojen päällä, ja sama pätee uuden levyn tunnelmiin. Alkupuoli palaa vanhan Interpolin tunnelmiin, entistä salamyhkäisemmin tosin, sillä kappaleiden koukut on piilotettu taitavasti ovelien sovitusten alle.

Levyn köykäisin raita onkin kuvaavasti sen suoraviivaisin kappale. Barricade yrittää hyppyyttää indiediscoyleisöä Obstacle 1:n tai Slow Handsin tyyliin, mutta jää puolivillaiseksi.

Summer Wellin alla kilkkuva pianokuvio enteilee albumin loppupuolella esiin astuvaa uutta Interpolia. The Always Malaise ja albumin päättävä biisikolmikko ovat urkuineen, viuluineen, kuoroineen ja koskettimineen tunnelmallisia ja elokuvallisia kappaleita, jotka kääntyvät sisäänpäin kuin buddhistiset munkit.

Eipä siis ihme, että uutukaisen vastaanotto on ollut maailmalla vaisuhko. Mutta kuuntelepa albumi viiteen kertaan, jätä rauhaan muutamaksi päiväksi ja palaa sitten asiaan: kappas vain, selkäsi takana levy on puhjennut kukkaan kuin puolituttu sukulaistyttö.

Uusi kypsä, nurkissa viihtyvä ja ohimoilta harmaantuva Interpol tuskin tuo yhtyeelle uusia faneja eikä enää räpsähtele kirkkaana trenditutkien luotaimissa. Me jäljelle jääneet kuulijat voimme merkata kalentereihimme jo nyt vuoden 2013 ajankohdaksi, jolloin palata seuraavan kerran asiaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 13/10

Lisää luettavaa