Ruotsalaistunut Järvinen luotaa kaipuuta hippibändinsä kanssa.
Vanha viisaus kuuluu, ettei ihminen tiedä mitä hänellä on, ennen kuin hän menettää sen. Näin lienee käynyt Tukholmassa asuvalle Anna Järviselle, joka joutui äidin uuden avioliiton takia muuttamaan pois Helsingistä 6-vuotiaana. Tuo kokemus on jättänyt Järviseen – 37-vuotiaaseen opettajaan – niin syvän jäljen, että hän kirjoitti siitä Helsinki-nimisen laulun.
Biisi on tunnelmaltaan uskomattoman hieno, ja sen huipentaa suomeksi laulettu kohta ”Helsinki tule mut hakemaan”. En ole itse Helsingissä syntynyt, mutta on vaikea kuvitella tämän turvallisuudellaan ja arkkitehtuurillaan prameilevan minimetropolin inspiroivan ketään niin vahvaan suoritukseen kuin mihin Anna Järvinen yltää. Eikä Helsinki ole edes albumin paras kappale. Tähän numeroon arvostelemani suomalainen Lotta operoi periaatteessa samoin asein, vaikka Järvisen musiikki onkin enemmän folkia Lotan countryvaikutteiseen menoon verrattuna. Se merkitsevä ero tulee kuitenkin heittäytymisestä tulkintaan. Järvisen levyllä kaipuu on määrittävä tunne, ja se tosiaan välittyy: kirkkaana, vilpittömänä ja puhtaana.
Samalla on toki ihailtava ruotsalaisen Dungen-taustabändin värikästä musisointia, joka on samaan aikaan brittiläisen psykedeelistä ja ranskalaisesta loungesta lainaavan 70-lukulaista. Taustojen instrumentoinnit eivät kuitenkaan ole itsetarkoituksellisen kikkailevia, vaikka ne esittelevätkin kekseliäitä sovituksellisia jippoja. Myös Järvisen laulusuoritukset ovat hyvin epäitsekkäitä. Ne esittelevät laulajan, jolle oman taidon esittely ei ole tärkeätä.
Tärkeää Jag fick feelingissä on otsikon mukainen tunnetilan saavuttaminen. Järvisen musiikki on myös siitä hienoa, että siihen uppoutuu helposti pitkiksikin ajoiksi. Sen täydellistävän terän albumilta hinkkaa Dungenin retrofiilistely, joka paikoin vie liikaa huomiota Järvisen sanoilta ja lauluilta. Välillä musisointi istuu kaipuun tunnelmiin, mutta muutamassa biisissä (Götgatan, Koltrast) meno on hiukan kuin The Cardigansin ensimmäisillä levyillä.