Ihan hyvä, mutta…
Emopunkpoppaava Jermaine on jossain määrin kehittynyt sitten debyyttialbuminsa, mutta ikävä kyllä hieman harmilliseen suuntaan. Tai turha tässä on tämän pätevän bändin itsensä kehittymisestä puhua, sillä kyse on enemmänkin tuotannollisista ratkaisuista. Ei ero iso ole, mutta jollain epämääräisellä tavalla Knives Out oli tätä kakkosta roheampi, roisimpi ja rapeampi teos. Hieman vaarallisemman oloinen, eli jokseenkin punkimpi.
Tämän suunnilleen saman albumin on tehnyt niin kovin moni muukin. Osa niistä on osoittautunut jopa myyntimenestyksiksi, mutta eipä mikään niistä huomioida rockmusiikin historiakirjan sivuilla kuin korkeintaan alaviitteenä. Periaatteessa edeltäjä oli vähemmän otollinen isoille markkinoille, ja nimenomaan sen takia viehättävämpi.
Kyllä Hope Dies Lastin avarassa seesteisyydessä pluspointtinsakin on, mutta suuntaus kohti omaperäisempiä rajaseutuja olisi antanut kokonaisuudelle tarvittavaa hätkähdyttävyyttä. Tämä vain alkaa, kestää ja loppuu. Kohtuuttoman kohtuullinen albumi.