Hardcore-emotionaalisuutta naiselta, jonka sydän ei osaa väistää.
Rockissa äärimmäisyyttä arvostetaan vain jos se on oikeata äärimmäisyyttä. Kukaan ei koskaan kritisoi Slayeria liiasta raskaudesta, The White Stripesia liiasta retroudesta, Nirvanaa liiasta angstisuudesta tai uutta Portishead-albumia liiasta lohduttomuudesta.
Mutta esimerkki Jippu onkin sitten ongelmallisempi tapaus. 22-vuotiaan laulajan toinen albumi kun on tunteiden death metalia, sentimentaalisuuden splatteria: se on pateettisuuden (enkä tarkoita ”säälittävää”, kuten sana valitettavan usein väärin tulkitaan suoraan englannin kielestä) merkkiteos, yhteen 44-minuuttiseen käärittynä kaikki mahdolliset sydänsurut, itsetutkistelu ja runotyttökliseet, jotka on viety niin pelottavan pitkälle, etteivät ne enää ole kliseitä.
Niinpä levyn nimiraitakaan ei viittaa seksuaaliseen heräämiseen tai feministiseen emansipaatioon, sillä kertosäkeessä kappaleen nimeä seuraa säe ”joka heikkoja kohtiaan kaduilla muille myy / joka huutaen ovellesi polvistuu”. Tekstit ovat täynnä itkua, kyyneliä, pussailua, kaipausta, epätoivoa; kaikkea sitä mistä pienet tytöt on tehty, oletettavasti.
Jipun kyvyt tulkitsijana ovat niin itsestään selviä, että niitä on melkein turha edes mainita, mutta paikoitellen hän osoittaa olevansa myös omassa genressään luova tekstittäjä. Lyriikat ovat myös täynnä taitavia riitasointuja läskeine naisineen, känniviesteineen ja bensan tuoksuineen.
Parhaimmillaan siis Jipun kakkosalbumi toimii mainiosti ja on oikeasti koskettavaa popmusiikkia. Heikoimmat lenkit albumilla ovat sävellyksissä auttaneet Tuure Kilpeläinen ja Markus Koskinen, joiden jälki on toki ammattitaitoista mutta paljon pliisumpaa ja keskemmällä tietä kuin Jippu äänineen, persoonineen ja teksteineen. Huippukohdiksi nousevatkin Jipun itsensä säveltämä nimiraita, lahjakkaan Chisun poppaava Käpertyneenä sekä kerrassaan erinomainen ja oivaltava Kotiteollisuus-cover Tuonelan koivut.
Lällyä musiikkiako? Kaikkea muuta.